Määräaikaistyöntekijänä Israelissa 2009
Intro
Ensimmäinen kunnon flunssa täällä iski toissapäivänä. Tänään olen ihmetellyt maailmaa lähinnä vaakatasosta käsin. Tällainen yhtäkkinen lepopäivä tuli kyllä ihan tarpeeseen, ja olenkin koittanut vähän reflektoida kuluneita kahta kuukautta.
Lähdin siis tammikuussa Israeliin vapaaehtoistyöhön ajatuksenani viettää vuoden päivät maassa, johon olen tutustunut turistibussista käsin kymmenisen kertaa ja josta olen unelmoinut lähes yhtä monta vuotta. Sosionomiopinnot saivat jäädä odottamaan paluutani, kun oivalsin, että nyt olisi yksi hyvä tilaisuus lunastaa Jumalalle antamani lupaus siitä, että jos hän haluaisi minut lähettää, lähtisin…
Ensimmäinen kuukausi täällä oli aika vaikea, koska kaikki pienet ja arkisetkin asiat veivät niin paljon aikaa ja energiaa. Kun vähitellen aloin oppia, millä busseilla pääsen töihin ja kotiin, mistä kannattaa ostaa ruokaa, mikä on shelin kurssi ja niin edelleen, iski pintaan toisenlainen shokki. Lähes kaikki, joiden kanssa täällä olen enemmän tekemisissä, ovat olleet täällä ainakin puoli vuotta ja näin ollen vakiinnuttaneet arkensa ja ystäväpiirinsä. Kun tulee uutena kaiken sen keskelle, ottaa todella paljon voimia löytää oma paikkansa, omat juttunsa ja omat ystävänsä. Muuttunut elämäntilanne haastoi minut myös miettimään uskoani, maailman- ja minäkuvaani. Onneksi toiset kertoivat käyneensä läpi samankaltaisen vaiheen, mikä auttoi puskemaan tunnemyrskyjen läpi. Paljon ammensin turvaa ja voimia myös siitä, että Jumala on vakaa kaikkien muutosten keskellä!
Asun kahden norjalaisen ja yhden tanskalaisen kanssa samassa asunnossa. Ennen tänne tuloa asuin kaksi vuotta yksiössä ja totuin omaan rauhaan ja ikiomaan kotiin. Täällä olen kuitenkin onnellinen kämppiksistä, joiden kanssa voin jakaa ajatuksiani ja tuntemuksiani. Jos asuisin täällä yksin, kokisin varmaan itseni ajoittain todella yksinäiseksi. Kuitenkaan aivan kivuttomasti asumisratkaisuunkaan sopeutuminen ei ole sujunut. Vaikka ymmärrän aika hyvin norjaa (kiitos neljän siellä vietetyn kuukauden muutama vuosi sitten) ja puhunkin sitä kohtalaisesti, olen silti ainut, joka ei pysty kommunikoimaan kämppiksille omalla äidinkielellään tai ymmärtämään täysin, mitä he puhuvat, jos kielenä on jokin muu kuin englanti. Toisinaan myös kämppikset valvovat illalla paljon myöhempään kuin minä, ja korvatulpista huolimatta minun on vaikea saada unenpäästä kiinni, kun kuulen puheensorinan omaan makuuhuoneeseeni. Joskus kaipaan yksinasumisen rauhaa ja etuja, mutta tiedän, että tämä on tällä hetkellä parempi ratkaisu.
Työpäivät ovat alkaneet jo sujua hyvin. Työskentelen koulutuskeskuksessa, joka tukee paikallisia seurakuntia tässä maassa. Työtehtäviini kuuluu mm. kirjastonhoito, juoksevien asioiden toimittaminen, postinhaku, respassa istuminen ja puheluihin vastaaminen sekä siivoaminen. Joskus on päiviä, että työtehtävät tuntuvat tylsiltä, mutta pääosin suhtaudun töihin positiivisesti. Koska elämässä on tällä hetkellä paljon muuta, joka vaatii voimavaroja, olen iloinen, että työt eivät lisää taakkaa. Lisäksi työpaikkamme ilmapiiri on todella hyvä, ja työkavereista on tullut kuin pieni perhe minulle täällä. Uskon, että Jumala on valaissut minulle sitä, että on tärkeää, että olen näissä pienissä tehtävissäni uskollinen ja teen työni kuin tekisin sen Hänelle. Se on tuonut iloa arkisiinkin askareisiin.
Pettymyksenä on ehkä tullut se, että paikallisiin nuoriin uskoviin on hyvin vaikea tutustua. Jerusalem on kansainvälinen kaupunki, ja englanninkielisissä seurakunnissa käyvistä ihmisistä merkittävä osa on ulkomaalaisia, jotka ovat vain käymässä täällä tai asuvat maassa vain vähän aikaa. Luonnollisinta ja helpointa onkin ollut tutustua toisiin nuoriin vapaaehtoistyöntekijöihin tai opiskelijoihin. Samassa tilanteessa olevilta nuorilta saa hyvin vertaistukea, mutta samalla tällainen ”ulkomaalaiskupla” turhauttaa minua. Haluaisin tutustua enemmän paikallisiin ikätovereihin.
Onneksi sentään tunnen jonkin verran paikallisia, enimmäkseen juutalaisia mutta myös yhden muslimiperheen. Juutalaisten ystävieni kautta olen päässyt kurkistamaan israelilaiseen arkeen ja nähnyt paikkoja, jonne en olisi ikinä osannut mennä ilman paikallisten opastusta. Ystävyyssuhteiden luominen Jeesuksesta tietämättömiin ihmisiin on myös yksi tärkeä tavoite ajalleni täällä, ja toistaiseksi koen olevani oikeassa kurssissa sen suhteen.
Elämä täällä on yhtä arkista kuin Suomessakin. Eloon mahtuu hyviä ja huonoja päiviä, joskin huonot päivät ovat helposti vaikeampia kuin kotona, koska turvaverkosto on siellä. Toisaalta jo kahden kuukauden aikana olen oppinut paljon asioita ja saanut uusia näkökulmia. Kaiken kaikkiaan olen iloinen, että uskaltauduin lähtemään, sillä olen jo nyt niin montaa kokemusta rikkaampi. Opintojen, töiden ja muun hulabaloon keskellä Suomessa unohdin usein, mikä on kaikista tärkeintä elämässä. Täällä, kolmen maailmanuskonnon polttopisteessä, on pakostakin ripustautunut kiinni Jumalaan. Täällä huomaa selkeästi, miten paljon on ihmisiä, jotka eivät tiedä armosta ja pelastuksesta. Samalla omasta sydämestä kumpuaa rukous, että oloni täällä olisi merkityksellistä iankaikkisuusnäkökulmasta, että elämäni voisi edistää ilosanomaa ja että voisin olla se saviastia, josta heijastuu taivaallinen aarre.
H.K
