Turkin opintomatkan 2005 päiväkirjat
Tiistaina 10.5
Laskeuduimme neljän aikoihin iltapäivällä helteiseen Istanbuliin. Meitä oltiin vastassa ja eipä aikaakaan kun jo sukkuloimme Istanbulin liikenteen vilinässä kohti hotellia. Aluksi tuntui epätodelliselta nähdä turkoosin sinisenä kimaltava Bosporin salmi ja rehevä kasvillisuus. Yllättävää, että miljoonakaupungissa on näin vihreää!! Huomio kiinnittyi myös kaikkialla esiin pistäviin moskeijoiden minareetteihin. Niitähän täällä riittää! Puolen tunnin taksikaahailun jälkeen olimme perillä hotellilla, joka osoittautui viihtyisäksi ja vaatimattomaksi. Henkilökunta toivotti meidät tervetulleiksi. Muita asukkaita ei näkynyt, joten saimme melkein koko kerroksen käyttöömme.
Vähän aikaa siinä sitten lepäilimme ennen kuin kokoonnuimme vastaanottamaan tietoannoksen turkkilaisesta kulttuurista. Lähtiessämme illalla kaupungille syömään tiesimme ainakin teoriassa miten suhtautua yli-innokkaisiin kauppiaisiin, nipistelijöihin ja näpistelijöihin. Otimme tiukat otteet mukanamme olevasta maallisesta omaisuudesta ja vedimme syvään henkeä sukeltaessamme tummien ihmisten sekaan. Kahdeksan hengen suomalaisnaisista koostuva ryhmämme ei jäänyt huomiotta. Peräämme huudeltiin ja meitä tuijotettiin. Siis ei mitään häveliästä vilkuilua vaan avointa toljotusta! Siinä tunsi itsensä enemmän tai vähemmän avaruusolennoksi.
Turkkilaisen ruoan makuun pääsimme ravintolassa, jossa ruoka-annokset valittiin näyteikkunasta. Siinä sitten söimme tyytyväisinä hyvää ja hyvin suolattua ruokaa neljän miestarjoilijan huseeratessa ympärillämme. Päästyämme takaisin hotellille painuimme saman tien nukkumaan matkan uuvuttamina. Jostain unen rajamailta havahduin majapaikkamme viereisestä moskeijasta kantautuvaan rukouskutsuun, jonka imaami koilasi täysin palkein. Silloin viimeistään tajusin olevani Turkissa…Kebabien, kauppiaiden ja kukkaronkähveltäjien luvatussa maassa.
Päivi Hihnala
Jyväskylä
Keskiviikkona 11.5
Aamulla nousimme ylös puoli kahdeksan aikaan. Meidän majoituspakettiin kuului myös aamiainen. Jokaiselle oli laitettu omalle lautaselle kurkkua, tomaattia, voita, hunajaa ja vuohenjuustoa ja sen lisäksi oli patonkia ja teetä/kahvia. Mietittiin vähän, uskalletaanko syödä vihanneksia. Päätettiin uskaltaa, saa nähdä kärsitäänkö myöhemmin. Tätä meidän majapaikkaa pitää yllä keski-ikäinen nainen, joka puhuu heikosti englantia. Aamupalan tarjoili vanhempi mies, joka puhuu englantia vielä huonommin, mutta oli kyllä muuten oikein ystävällinen ja suloinen.
Yhdeksältä tuli meidän tämän päivän opas, turkkilainen Ahmet, mutta puhui tosi hyvin suomea. Oli kuulemma itse opiskellut. Ensimmäiseksi mentiin tutustumaan Siniseen moskeijaan. Sisälle mentäessä meidän piti ottaa kengät pois ja kantaa niitä muovipussissa. Ahmet esitteli meille moskeijan eri osia ja kertoi myös lattiaa peittävistä matoista. Moskeija oli kyllä tosi kaunis. Yhtään rukoilijaa ei näkynyt ja rukoushetkeen eivät turistit kuulemma pääsekään.
Moskeijasta mentiin Haaga Sofian (turkkilaisittain Aya Sofia = Pyhä Viisaus) museoon. Se oli moskeijan näköinen, sillä se on aiemmin toiminut moskeijana, mutta myös kristillisenä kirkkona. Siellä oli paljo erilaisia kuvia Neitsyt Mariasta ja Jeesuksesta. Seinistä erottui kuulemma erilaisia kuvioita tai hahmoja, kuten piru, mutta en niitä kyllä kovin selkeästi erottanut..
Haaga Sofiasta jatkettiin Top Kapin palatsiin. Siellä oli aivan ihanaa puistoa, niin vihreää. Mentiin ensimmäiseksi syömään paikkaan, jonne meille oli varattu pöytä etukäteen. Ahmet tilasi meille kaikille samanlaiset ruoat; alkuruokana pasteija ja salaattia, pääruokana kanaa, riisiä ja jälkiruoaksi vanukas. Oli kyllä tosi hyvää ja halpaa ruokaa. Ruokailun jälkeen tutustuttiin alueeseen. Top kapista löytyi mm. pyhäinjäännöksiä ja sulttaanien vaatteita. Ne pyhäinjäännökset oli kyllä sinänsä aika jänniä, kun siellä saattoi olla rasia, jossa oli Muhammedin hiuksia, mutta ei niitä hiuksia nähnyt kun ne oli siellä rasiassa eli periaatteessa ihailtiin niitä rasioita.
Top Kapin jälkeen jatkettiin basaarille. Ahmetin vaihtaessa rahaa muiden kanssa, meidän ympärille tuli pyöriin mies, joka yritti kaupata meille jotain ja vaikka kukaan meistä ei sanonut sille mitään eikä vilkaissutkaan siihen päin, se vain jatkoi kauppaamistaan. Ihmeellistä.. Lopulta se luovutti ja lähti pois.
Basaari oli kyllä melkoinen paikka. Mentiin ensin Grand basaarille eli katetulle basaarille. Siellä oli kauppoja vieri vieressä, kuulemma yhteensä n. 4000. Sieltä jatkettiin ulkona olevalle basaarille, jossa ei käy niin paljo turisteja kuin katetussa basaarissa. Ei me vielä mitään ostelumielellä katsottu, kunhan katsastettiin tarjontaa. Käytiin myös maustebasaarilla, jossa siis myytiin erilaisia mausteita, pähkinöitä jne. Kun jalat alkoi olla jo ihan poikki kävelemisestä, Ahmet vei meidät Aslin kahvilaan. Se on kuulemma hyvin suosittu kahvila täällä, erityisesti sen piirakat on maailman kuuluja. Ostettiin juustopiirakkaa iltapalaksi ja nyt herkuteltiin kekseillä, joita sieltä löytyi jos jonkinlaista sorttia. Sieltä suunnistettiin takaisin hotellille ja Ahmet lähti. Oli kyllä tosi mukava ja hyvä opas. Loppuilta oltiin hotellilla ja pidettiin raamishetki.
Leena Alatalo
Jyväskylä
Torstaina 12.5
Syynä lienee ollut pikemminkin väsymys kuin tottumus, kun en enää
keskiviikon ja torstain välisenä yönä herännyt viereisestä minareetista
viiden aikaan kaikuneeseen rukouskutsuhuutoon. Onneksi virkosimme
kuitenkin kaikki aamupalalle, jossa tuttu lautanen kitkerine
vuohenjuustoineen ja oliiveineen odotti.
Seuraavaksi ohjelmassa oli niskarusketuksen hankkimista eli kävely
Eminönün satamaan välttäen katsekontaktia paikallisten miesten kanssa.
Onneksi seuraamamme raitiovaunukisko näkyi mainiosti, vaikka katse olikin
luotu maahan. Totta puhuen omaksuin reissumme aikana loistavasti taidon
kulkea kaduilla ilmeettömänä aivan kuin en olisi nähnyt tai kuullut
mitään. Taito tuli testattua, kun pari seurueeseemme kuuluvaa tyttöä tuli
kerran vastaan kadulla enkä minä huomannut heitä ennen kuin he
tervehtivät.
Satamassa torjuimme kapteeniksi esittäytyneen miehen tarjoukset
yksityisestä laivamatkasta ja turvauduimme valtion lauttaan, joka näytti
niin vanhalta, että seinälaatan rakennusvuosikymmeneksi kertoma 1970-luku
tuntui ainakin sata vuotta liian myöhäiseltä. Hyvin se kuitenkin kulki, ja
pääsimme oikeaan määräsatamaankin, vaikka olimme lähes yksimielisesti
sitä mieltä, että emme me mitään Bosporinsalmea ole vielä ylittäneet vaan
junkineet vasta pitkin Euroopan puolesta rantaa.
Määräsatamassa seikkailimme vähän aikaa ympäriinsä ennen kuin löysimme
paikallisten kukanmyyjien opastuksella matkalippusarvenlatauskojun. Ihmeen
vähien mutkien jälkeen löysimme oikean linja-autopysäkinkin ja pääsimme
matkaamaan paikallisten työntekijöiden luo. Monien lujaa vauhtia läpi
ajettujen kapeahkojen kujien ja mahanpohjaa mukavasti kourineiden mäkien
jälkeen kuski huusi meille, että olimme saapuneet paikkaan, jossa meidän
oli määrä jäädä pois.
Nähtyämme niin paljon kaikkea uutta tuntui ihmeelliseltä löytää itsensä
yhtäkkiä suomalaisesta kodista, jossa lapsetkin juttelivat omalla
äidinkielellämme. Tee- ja mehuhetken jälkeen ryhdyimme kerrankin tekemään
jotain hyödyllistä, nimittäin leikkelemään flanellokuvia pyhäkoulua
varten. Tarkkuutta ja vahvoja sormilihaksia vaativa työ olikin ihmeen
voimia vievää, mutta onneksi ihana linssikeitto ja bulguri virkistivät.
Illaksi menimme sitten eräiden toisten suomalaisten kotiin yhdistettyihin
läksiäis- ja tulojuhliin. Isäntäväki ei ollut vielä kotona, mutta me
olimme kuin olisimme olleet omassamme ja valtasimme keittiön. Monta
kulhollista salaattia valmistui ja porukkamme ryhmähenki tuntui
vahvistuvan sitä mukaa kun kurkut (eivät sentään omamme), vesimelonit ja
tomaatit tulivat leikeltyä.
Salaattien valmistuttua tuli kieltämättä hieman epätodellinen olo, kun
istuimme pöydän ääressä kuin olisimme aina olleet Istanbulissa, ja sisään
tuli Mikko Goes to Heavenin Mikko, jota olen aiemmin nähnyt vain
Jyväskylässä. Maailma tuntui ihmeellisen pieneltä.
Ilta oli mukava. Ohjelmassa oli syömistä, esittäytymistä ja lyhyitä
puheita. Paikallisen seurakunnan pastori, Risto Soramies sanoi, että
usko on kestänyt vastoinkäymisistä huolimatta niillä hänen monista tuttavistaan,
jotka ovat tienneet olevansa syntisiä ja tarvitsevansa Jeesusta. Onneksi
uskomme on tosiaan Jumalan aikaansaannosta. Jos ei olisi, se häviäisi helposti
pienemmissäkin vastoinkäymisissä. Tästä todisti illanvietossa tapaamamme
turkkilainen uskova mies.
Juhlan jälkeen talon isäntä vei meidät autolla linja-autopysäkille, josta
pääsimme bussin kyytiin miltei heti. Loppumatkakin sujui kuin vanhoilta
tekijöiltä, vaikka herätimme varmaan paheksuntaa paikallisissa
nauraessamme miltei koko ajan. Itse totesin mielessäni, että tuntui kuin
olisin palannut ajassa pari vuotta taaksepäin iloisille PK-ajoille.
Miksiköhän sitä pitääkin normaalisti olla niin vakava aikuinen?
Olimme perillä hotellilla jo puoli yhdentoista aikaan. Huoneemme oli
siivottu ja lakanatkin vaihdettu - tosin hieman erikoiseen tapaan vain
sängystä toiseen. Kaikesta huolimatta oli suloista kömpiä kostean ilman
nihkeyttämiin lakanoihin navetantuoksuiseksi imarrellussa huoneessamme ja
nukkua tapahtumarikkaan päivän jälkeen.
Elina
Perjantaina 13.5
Aamu valkeni kauniina. Joka aamuisen aamupalan jälkeen suunnistettiin kohti Graand-Basaaria, joka sijaitsi kävelymatkan päässä hotelliltamme. Matkalla piipahdimme kultakaupassa. Muiden tyttöjen puikkelehtiessa jo edeltä huiveja myyvään kojuun, jäin vielä hoitamaan ostoksiani. Saapuessani huivikojulle, siellä kävi kauhea kuhina. Laskeskelin siinä myyntipöydän luona rahojani. Hetkeksi taisi ajatukseni vallata kauniit ja värikkäät huivit ja lompakko jäi mielestä, koska kun seuraavan kerran etsin lompakkoani maksaakseni huiveja, ei sitä enää löytynytkään. Voi sitä kauhua joka minut valtasi, kun tajusin sen varastetuksi. Ystävät olivat ihania jakaessaan tunteen kanssani. Yhdessä käänsimme reppuni ylösalaisin, ja surimme varkautta. Ihailen jälkeenpäin matkanjohtajamme aktiivisuutta, tehokkuutta ja rauhallisuutta, kun yritimme selvittää varasta. Mutta sillä hetkellä en halunnut ajatella kuin niitä kuumia kyyneleitä, jotka olivat puskemaisillaan silmistäni. Tunsin vihaa koko maata kohtaan. Olisivat nyt vieneet ”viimeisetkin tuhkat pesästä”, eli reppuni jossa oli kamera ja kännykkä. Minun naamasta loisti koko päivän viha ja harmi. Soitto Suomen kotiin lohdutti, ja se, että päästiin hemmottelemaan makuhermoja ravintolaan. Illalla hotellissa, kun olin jo rauhoittunut, pääsin purkamaan tunteitani muille matkalaisille. Ja niin anteeksianto hiipi sydämeeni.
Lauantaina 14.5
Tänä aamuna saatiin nukkua pitkään, voi sitä autuutta
Pyhitimme tämän päivän totaaliselle loikoilulle. Tepastelimme kohti rantaa ja niitä lukuisia myyntikojuja kohti, jossa kaikui ärsytykseen asti “Kaunis nainen, osta osta, tämä olla halpa”. Ja sehän vei meidät tytöt aivan mennessään, siis ne myyntikojut. Runsaan kävelyn jälkeen, jota harrastammekin Istanbulissa kovasti, auringosta tohkeissamme, istahdimme puistoon ahmimaan aurinkoa. Ja niinpä korvaparkani paloivat. Tänään tajusin, miten läheisiä näistä matkakumppaneista on tullut minulle. Miten suurta iloa tunnen, kun saan jakaa näiden ihmisten kanssa jotain ennen kokematonta ja mahtavaa. Ja lisäksi olemme vielä samalla asialla. Nautin suuresti niistä joka iltaisista teehetkistä, jotka sisälsivät mahtavia keskusteluja päivän tapahtumista, ilonaiheista ja vastoinkäymisistä. Ja mikä naurunremakka, kun muistelimme päivän hauskoja hetkiä
Marjukka Kainulainen
Helsinki
Sunnuntaina 15.5
Osallistuimme tiimimme kanssa pienen paikallisen kristillisen srk:n
jumalanpalvelukseen kauniissa kappelirakennuksessa. Aktiivisen seurakunnan
johdossa on suomalainen pastori. Meille toimi tulkkina pastorin vaimo, joka
myös tarjoili meille kirkkokahvit jumalanpalveluksen jälkeen. Pastori kertoi
meille hieman ennakkoon Nikean (turkiksi: Iznik) kaupungin historiasta
jumalanpalveluksen jälkeen. Juuri Nikeassa kirkolliskokous aikanaan päätti,
että uskontunnustukseen sisällytetään kreikan kielen sana homouusios eli,
että Isä ja Poika ovat samaa olemusta. Mikäli sana olisi ollut homoiuusios
merkitys olisi ollut eri: Poika Isän kanssa samankaltainen, muttei samaa
olemusta. Sanoissa on siis vain yhden i:n ero, mutta samalla kysymys on koko
raamatullisesta totuudesta.
Jumalanpalveluksen jälkeen menimme lounaalle paikkaan, jota
yhteyshenkilömme meille suositteli. Jo toistamiseen sain liharuokaa, vaikka
tarkoitukseni oli tilata kasvisannos. Tulkitsin matkaopaskirjaani näköjään
väärin. Onneksi annoksessani oli riisiä ja muutama ranskalainen peruna,
joten vatsani sai sentään jotain täytettä. Alkupalaksi tarjottu leipä oli
onneksi muhkea kooltaan, joten nälkä lähti jo sitä mutustellessa. Lounaan
jälkeen suuntasimme kulkumme kohti kuuluisaa Taksim-aukiota, jonne ihmiset
kuulemma aina kerääntyvät joukolla, kun jotain “suurta ja merkittävää”
tapahtuu.
Kaduilla oli valtava tungos, joten otimme käsilaukuistamme
lujemman otteen varkaiden varalta. Havaitsimme kuinka pari poikaa
ryhtyi seuraamaan meitä. Lopulta päätimme olla jatkamatta kulkuamme aukiolle
asti. Ostimme jäätelöt, käännyimme tulosuuntaan ja porhalsimme metrolla
väljemmille vesille. Sitä ennen poikkesimme kuitenkin katolisessa kirkossa.
Jostain syystä porukkamme päästettiin kirkon etuosaan asti, vaikka se oli
köydellä eristetty alue. Ensin meiltä kuitenkin kysyttiin mistä maasta
olemme kotoisin. Meille jäi selviämättä miksi meidät päästettiin alttarin
läheisyyteen asti, koska monelta pääsy sinne kuitenkin kiellettiin.
Eilisestä auringonpaahteesta viisastuneena olin laittanut tänään
aurinkovoidetta iholleni kunnon kerroksen. Tänä aamuna peilistä minua
nimittäin katsoi aivan kuin sotamaalauksen kasvoilleen saanut tyttö.
Poskipääni ja nenäni helottivat punaisina kuin kekäle. Vettäkin on syytä juoda kunnolla näin kuumalla. Aamulla jumiksessa koin hetken aikaan oloni heikoksi. Jonkin asteinen nestevajaus lienee ollut
syynä, sillä juotuani vettä olo helpottui.
Iltapalan jälkeen pidimme Raamatun tutkistelun sijasta
rukoushetken, sillä seuraavana aamuna oli aikainen herätys retkipäivän takia.
Suihkusta tuli illalla vain kylmää vettä. Koville otti, että sain itseni edes jotenkin
suihkuteltua. Nähtäväksi jää kuinka pian henkilökunta tulee tekemään
tarvittavat suihkusäädöt vai lieneekö lämpimän veden suhteen jonkinlainen
rajoitus olemassa…
Kirsi Hänninen
Helsinki
Maanantaina 16.5 Iznik (Nikea)
Maanantaiaamuna suuntasimme matkamme kohti Iznikiä (Nikeaa). Minibussissa oli tunnelmaa, napostelimme herkkuja ja lauloimme turkkilaisia hengellisiä lauluja, sujuvalla turkin kielellä tietysti Matka Istanbulin läpi tuntui kestävän loputtomasti, mutta sitten pääsimme mahtaviin, vehreisiin kumparemaisemiin ja maaseudulle. Näkymät olivat upeita ja oli hienoa nähdä kaunista ja rauhallista seutua viikon suurkaupunkielämän jälkeen. Lauttamatkan jälkeen matka jatkui kohti Iznikissä sijaitsevia kirkon raunioita, joissa Nikean kirkolliskokouksia pidettiin ja uskontunnustusta muotoiltiin.
Tuntui hassulta kävellä nyt samassa paikassa vuosisatoja myöhemmin. Paikka oli myöhemmin muutettu moskeijaksi, mutta historiasta kertovia kylttejä, osa lattiasta ja sen symboleista sekä yksi maalaus oli sentään jäljellä. Saimme rauhassa valokuvata ja poseerata raunioilla, kunnes paikalle pölähti valtava määrä pieniä koululaisia, kun olimme lähtemässä. Saimme iloisia tervehdyksiä ja he vaikuttivat innokkailta puhumaan englantia – kaiken kaikkiaan turkkilaiset lähestyivät aika spontaanisti turisteja, ja välillä onneksi muussakin mielessä kuin ”osta hyvä ja halppa, vain sata markka”.
Ruokailun jälkeen lähdimme käymään ateljeessa, jossa maalattiin Iznikin kuuluisaa posliinia. Vierailu oli jännittävä, ateljeen yläkerrassa näimme maalaajia työssään. Puuha näytti uskomattoman pikkutarkalta, mutta silti mukavalta – olisin halunnut melkein kokeilla . Pieni myymäläkin siellä oli, mutta hinnat nähtyämme ostosten tekeminen ei enää niin innostanutkaan. Ateljeen pihassa ihastelimme ruusutarhaa ja lähdimme sitten kävelemään Iznik-järven rantaa kohti. Aallot löivät rantaan ja oli ihanaa kävellä muuten niin hiljaisessa ja rauhallisessa paikassa Rannalta matkamme jatkui kohti Istanbulia ja taas lauleskelun merkeissä.
Anniina Muona
Helsinki
Tiistaina 17.5
Tämän päivän jälkeen korvissani soi “Bir milyon, bir milyon!” Kävimme
nimittäin Sannan opastuksella kansanbasaarissa, jossa lukemattomat myyjät
tarjosivat taukoamatta tuotteitaan yhdellä miljoonalla eli yhdellä
nykyisellä liiralla.
Olimme liikkeellä vähän pienemmällä porukalla, koska pari meistä jäi
sairastumisen vuoksi hotelliin. Matkalla emme sentään entisestään
vähentyneet, vaikka kolme meistä tulikin basaarikierroksen jälkeen
ajetuksi ulos taksista, jossa odottelimme lähtöä kauppakeskukseen. Kyse ei
suinkaan ollut siitä, että olisimme käyttäytyneet autossa kuskin mielestä
liian riiviömäisesti, vaan siitä, ettemme osanneet sanoa hänelle,
pitäisikö meidän lähteä ajamaan heti vai odottaa toisella autolla tulevaa
muuta seuruetta. Niinpä kuski, huokailtuaan muutaman kerran ääneen:
“Allah, Allah”, hätisti meidät kärsimättömästi ulos.
Hetken aikaa sitten ihmettelimme tapahtunutta seistessämme orpoina
keskellä suurkaupunkia. Onneksi tekstiviestit kuitenkin toimivat, ja
pääsimme oikeaan paikkaan näyttämällä kauppakeskuksen nimeä sen taksin
kuljettajalle, jonka kyytiin pääsimme viimein muutaman häviöön päätyneen
autontavoittelukilpajuoksun jälkeen.
Meluisan, täpötäyden ja halvan kansanbasaarin jälkeen oli kummallista
astella metallinpaljastimen läpi (kerrankin minäkin pääsin läpi joutumatta
ruumiintarkastukseen) avaraan kauppakeskukseen, jossa hinnat olivat
länsimaalaista tasoa. Me tyydyimmekin valtavan ruokakaupan tarjontaan,
josta parasta olivat ainakin omasta mielestäni äärimmäisen herkulliset
kirsikat ja pistaasipähkinät. Pähkinöitä ostaessa tuli selväksi sanattoman
viestinnän vaikeus, kun yritin vaistomaisesti ohjata niitä pussiin
pakannutta myyjää nyökkäyksin ja päänpudistuksin ennen kuin tajusin, että
viestitin eleilläni juuri päinvastaista kuin tarkoitin. Onneksi muistin
lopulta, että “evet” on “kyllä” ja hoin sitä, kunnes pussissa oli sopiva
määrä purtavaa.
Pääsimme todistamaan mielenkiintoista episodia, kun eräät jonossa
edellämme olleet paikalliset ryhtyivät vasta kassalla pohtimaan, mitkä
kymmenistä kenkäpareista he lopulta ostaisivat. Kenkiä käytiin välillä
vaihtelemassa liikkeen puolella ja tultiin uudestaan kassalle muista
asiakkaista välittämättä.
Olimme kesken ostospäivän saaneet kuulla, että matkatoimisto oli
järjestänyt meille hotellinvaihdon samaksi illaksi. Monenlaisista
ongelmista huolimatta meille ei ollut tullut mieleenkään, että voisimme
vaihtaa hotellia, mutta kun asia tuli nyt ajankohtaiseksi, rupesimme
haaveilemaan kaikesta, mitä uusi majapaikka voisi tarjota. Kenties
pääsisimme aina halutessamme lämpimään suihkuun, joka ei roiskisi vettä
ympäriinsä, ja ehkäpä saisimme jopa pyyhkeet ja vessapaperit talon
puolesta. Rohkenimme jopa toivoa, että aamupalat olisivat herkullisemmat
ja huoneet vähemmän kosteat. Sitä pidimme lähes varmana ettei kukaan
ulkopuolinen kävisi tupakoimassa huoneissamme uudessa asuinpaikassamme.
Siksipä yllätyimmekin, kun hotellille saavuttuamme sen omistaja kysyi
lähes kyyneleet silmissä, miksi haluamme lähteä. Me suomalaisina olimme
tietenkin aivan noloina, mutta onneksi paikalliset auttoivat ja muutaman
puhelun jälkeen oli sovittu, että viipyisimme vielä yhden yön
välttyäksemme omistajan vaatimilta lisämaksuilta. Niinpä hipsimme takaisin
uudelle hotellille, jonne olimme jo kauppamatkalta palattuamme jättäneet
ostoksemme, ja sanoimme tulevamme vasta seuraavana päivänä. Saimmepa
ainakin kunnon oppitunnin paikallisesta kulttuurista, jossa asia voi ensin
vaikuttaa sovitulta, mutta ei sitten loppujen lopuksi olekaan.
Haaveiluun hienommista tiloista sekoittui kuitenkin haikeutta. Jos kaikki
olisi sujunut ensimmäisessä hotellissamme kuin tanssi, meille ei olisi
jäänyt ollenkaan niin paljon muistoja kuin nyt. Lisäksi ainakin minua
harmitti, että jouduimme eroamaan noin sotaisissa merkeissä hotellin
omistajanaisesta, jonka kanssa kaikista paikallisista olimme olleet eniten
tekemisissä.
Elina
Keskiviikkona 18.5
Aamupalan jälkeen siirryttiin toiseen hotelliin. Nyt hotellin omistaja ei onneksi enää nostanut metakkaa niin kuin eilen illalla. Saatiin vedettyä matkalaukkumme uuteen hotelliin, sillä se oli vain muutaman sadan metrin päässä. Jo hotellin oleskelutila näytti tosi lupaavalta: oli sohvat ja tv ja siistiä kaikin puolin. Vielä respan komeiden poikien kulkiessa ohitsemme totesimme, että alkaa Turkin matka osa 2 – Star Holiday (uuden hotellin nimi). Hetken kuluttua päästiin huoneisiimme. Oltiin ihan lentoon lähdössä, sillä ne olivat niin ihania! Joka huoneessa oli oma vessa ja suihkukin!
Kun oltiin majoituttu, lähdettiin taas vaihteeksi katettuun basaariin. Mentiin eka Petun tutun huivikauppaan, joka muisti meidät ja oli tosi ystävällinen ja tarjoili teetäkin. Huivikauppias neuvoi myös pari muuta kauppaa. Aikamme shoppailtuamme lähettiin hotellille. Sieltä kiiruhdettiin satamaan, sillä ajateltiin lähteä Prinsin saarille. Lautta oli juuri lähtenyt ja seuraava lähtisi vasta puoli viideltä. Päätettiin, ettei lähetä saarelle tänään, kun se menisi niin myöhäiseen. Mentiin lähipuistoon istuskeleen ja ottaan aurinkoa ja syömään jätskiä. Oli kyllä ihanaa! Oli tähänastisen reissun lämpimin päivä.
Auringonoton jälkeen käytiin herkuttelemassa linssikeitolla. Kaikki muut paitsi minä ja Kirsi innostui menemään parturiin, kun se ei maksanut kuin 10 liiraa. Kaikki parturit oli miehiä ja välillä niitä hääräsi saman pään ympärillä kaksikin: toinen kuivas hiustenkuivaajalla ja toinen harjas. Me muut istuttiin kaikki katsomassa, kun yhden hiuksia leikattiin. Kaikille tuli kivat leikkaukset ja otettiin vielä yhteinen kuvakin leikatuista ja leikkaajista.
Illalla pidettiin raamis. Keskusteltiin vielä hotellin muuttamisesta ja todettiin, että oli se hyvä kokea edellinenkin hotelli, sillä nyt osataan arvostaa Star Holidayta.
Leena Alatalo
Jyväskylä
Torstaina 19.5
Torstaina vietettiin kansallista vapapäivää, joten kioskit, kojut ja putiikit olivat kiinni. Iltapäivällä lähdimme lautalla kohti Prinsin-saaria vain huomataksemme ettemme suinkaan olleet ainoita. Lautta ahtautui täpötäyteen vapaapäiväänsä viettäviä turkkilaisia. No, olihan siinä tunnelmaa. Harmiksemme saastesumu heikensi näkyvyyttä. Onnistuimme kuitenkin näkemään delfiinejä. Oli ihanaa päästä hetkeksi pois kaupungin vilinästä upean vehreille saarille. Saavuttuamme perille aloimme tavoillemme uskollisina etsiä vessaa ja ruokapaikkaa. Löysimmekin mukavan kalaravintolan ihan rannan tuntumasta, jossa sitten söimme kalan makuista kanaa…ja vessakin löytyi. Ruokailtuamme lähdimme tutkimaan saarta, joka oli täynnä ökyhuviloita ja isoja palmuja . Saarella olisi ollut mahdollisuus hevosajeluun, mutta jätimme sen väliin todella voimakkaan hajun vuoksi. Liekö täysi maha vai painostava ilmanala, joka vei voimat niin, etten jaksanut lähteä kapuamaan ylöspäin. Niinpä jäimme etsimään kahvilaa toisten lähtiessä jatkamaan tutkimusretkeä. Menimme kahvittelemaan mukavan näköiseen rantakahvilaan ja nautimme merelle aukeavasta näköalasta. Päätimme ottaa vielä jäätelöt. Siihen mennessä Turkin halpoihin hintoihin tottuneina yllätyimme laskun suuruutta, joka oli enemmän kuin aiemmin syömämme lounas. Ilmeisesti meitä palveltiin ”sovelletulla” turisti hinnalla. Palasimme jälleen täydellä lautalla takaisin kaupunkiin mieli rentona ja kukkaro sopivasti keventyneenä.
Päivi Hihnala
Jyväskylä
Perjantaina 20.5 Anadolu Kavagi ja Bosborin salmen risteily
Perjantaina meillä oli viimeinen retkipäivä, tällä kertaa pieneen kalastajakylään nimeltä Anadolu Kavagi. Menomatka oli unohtumaton bussissa. Matkanteko kului apinoita ja Tarzania leikkien – bussi nimittäin oli niin täynnä, että suurimman osan matkasta jouduimme roikkumaan katon rajassa olevista tangoista kiinni pitäen. Kuski kaahasi mutkaisella pikkutiellä uskomattomissa maisemissa. Vihdoin pääsimme perille punaisine käsinemme ja aloimme etsiä ruokapaikkaa. Kalastajakylässä piti tietenkin maistaa kalaa, joka olikin herkullista. Vain annosten pienenpieni koko yllätti – paikallisten käsitys suuresta ranskalaislautasesta oli myös hieman erikoinen
Syömisen jälkeen kävimme läheisellä kukkulalla, jossa oli vanhoja raunioita sekä reissun vaikuttavimpia maisemia. Korkealta näki kauas sekä Bosporin salmelle että kukkuloiden taakse, missä meren ja taivaan rajaa ei enää pystynyt erottamaan. Lisäksi piristystä päiväämme toivat sympaattiset, hunnutetut musliminaiset, jotka tulivat avoimesti juttelemaan meille ja kyselemään mistä olemme tulleet. Toinenkin porukka pyysi meitä mukaan hyppimään narua, ja tuntui hienolta saada kontaktia paikallisiin. Pian jouduimme kuitenkin lähtemään rantaa kohti, mistä lauttamme lähti takaisin Istanbuliin. Parin tunnin lauttamatka kului katsellessa maisemia ja lueskellessa. Takana oli useimpien mielestä reissun upein ja paras päivä.
Anniina Muona
Helsinki
Lauantaina 21.5
Kuljeskelin aamiaisen jälkeen keskustassa Outin kanssa turkkilaiseen tapaan
käsikynkässä. Sääli, ettei sama tapa ole suotavaa täällä Suomessa ja
muualla. Mielestäni tapa on kaunis ja osoittaa ystävyyttä ja toveruutta.
Myöhemmin nautimme kaffet idyllisessä pienessä kahviossa. Mitä lie
kiskontaa, mutta kahvini hintaan tuli jonkinlainen korotus, vaikka sisään
mennessäni olin nimenomaan varmistanut hinnat. No, se tarjoilija ei ainakaan
saanut minulta juomarahojaan, kun ei luvattu hinta pitänyt paikkaansa..
Illan kohokohta oli osallistua kristillisessä kappelissa pidettyyn
konserttiin, jossa esiintyi suomalainen gospelyhtye “Mikko goes to heaven”.
Me suomalaiset muodostimme suurimman osan yleisöstä, mutta oli paikalla
onneksi paikallisiakin. Suomalainen gospelrock miellytti ilmeisesti
heitäkin, ainakin hyvää palautetta pojat saivat heiltäkin. Kyseisen bändin
puolesta toivomme esirukousta jatkossakin, sillä bändipoikien suunnitelmissa
Italian kiertue kuukauden sisällä. Jo tälläkin 10 päivän kiertueella pojat
keräsivät paljon kuulijoita. Eräässä konserttipaikassa oli lavalle heitetty
kananmuna jonkinlaisena protestina evankelioivia lauluja vastaan, mutta
pienestä takaiskusta eivät pojat lannistuneet vaan olivat jatkaneet
soittamista. Rukoilkaa, että bändipoikien viemä Sanoma tekisi työtä
kuulijoina olleiden sydämissä! Pojat lauloivat suomeksi, mutta olivat
opetelleet pari laulua paikalliskielelläkin. Laulujen sanat löytyivät myös
monisteelta kahdella kielellä. Mikko-solisti opetti taputusliikesarjan,
jotta me kuulijat emme puutuisi paikoillemme. Pastori piti tilaisuudessa
pienen puheen kertoen kalleimmasta aarteesta eli taivasaarteesta. Juuri
ennen konserttiin lähtöämme olimme porukalla tutkineet hotellihuoneessa
Sanan kohtaa, jossa puhuttiin peltoon kätketystä aarteesta (Matt. 13).
Olimme myös keskustelleet oman elämämme asioista, joista meidän olisi vaikea
luopua.
Paikallinen seurakuntalainen lahjoitti matkanjohtajallemme nätin
kristalliesineen, jossa risti muistuttamassa kalleimmasta aarteestamme eli
Jeesuksen sovituskuolemasta, jonka kautta meillä pääsy taivaaseen perille
Jumalan luo. Tämä teema “kallein aarre” siis toistui kolmesti tämän päivän
aikana: pastorin saarnassa, lukemassamme Raamatun kohdassa ja vielä
paikallisen kristityn lahjan myötä.
Sellainenkin siunattu tilanne tänään sattui, että pääsimme hyvään
keskusteluun hotellimme johtajan kanssa. Olin matkanjohtajan, Outin kanssa
aulassa katsomassa tv:tä, kun johtaja lyöttäytyi seuraamme kysellen
matkakuulumisiamme. Hän tarjosi meille omenateetä ja keskustelimme
koulutusjärjestelmästämme, EU-asioista ym. Ystävällisyyttä olemme tässä maassa
saaneet kokea. Illalla oli kunnon ukkosen ilma. Valtava musiikkijumputus
kuului tien toisella puolella olevista ravintoloista, mutta kun on tarpeeksi väsynyt,
ei moinen haittaa.
Kirsi Hänninen
Helsinki
