Opiskelijan päiväkirja osa 2
Opiskelijan päiväkirja; yliopistovaihdossa ulkomailla 2006–2007 OSA 2
Torstaina 5.10.2006
klo 20.40-22.40
Täällä asuntolassa siivoojat käyvät päivittäin luutuamassa lattiat ja jynssäämässä vessan, suihkun ja lavuaarit kiiltäviksi. Pyykit voi viedä aamulla pesulaan ja saada ne iltapäivällä yliopistolta tullessa takaisin puhtaina, lämpiminä ja kauniisti laskostettuina. Ruoka taas on niin halpaa sekä yliopistolla että ravintoloissa, ettei ruuan valmistaminen itse ole oikein järkevää, ellei sitten kaurapuuron tai pottumaidon himo äidy ylitsepääsemättömäksi. Toisin sanoen minulta on riistetty kaikki suomalaisen opiskelijan perinteiset pakokeinot, joihin turvaudutaan, kun ajatus koulukirjoihin tarttumisesta tuntuu vastenmieliseltä. No onneksi on sentään nettipäiväkirja!
Kunnon opiskelu alkoi lopultakin tällä viikolla. Kaikkia luentoja ei tosin vieläkään pidetty, mutta ne, joilla olin, vaikuttivat todella mielenkiintoisilta. Kaikki minua opettavat professorit ovat naisia, ja ainakin tähän mennessä tapaamani vaikuttavat todella asiantuntevilta. Nautin saadessani opetusta samoista aiheista kuin kotiyliopistossani mutta toisenlaisesta näkökulmasta – ja ilman kuluneita vitsejä.
Sanoin opiskelun alkaneen viimeinkin, koska sen piti oikeasti alkaa jo viime viikolla. Silloin en kuitenkaan oppinut – itse tekemiäni havaintoja lukuun ottamatta – mitään pääaineeseeni ympäristötieteisiin liittyvää, mutta sitäkin enemmän täkäläisestä opiskelukulttuurista. Tärkein läksyni oli se, etteivät opettajat ilmoita etukäteen, mikäli luento on peruttu. Jos hyvin käy, luokan ovessa voi olla lappu, jossa ilmoitetaan opettajan olevan poissa. Mitenkään epätavallista ei kuitenkaan ole, että opiskelijat saavat tiedon luennon peruuntumisesta vasta, kun joku käy puolen tunnin odottelun jälkeen kysymässä, miksei opettajaa näy.
Itselleni tämän maan asukkaiden jätättävä sisäinen kello kyllä sopii. Suomessa olen näet yleensä se outo tyyppi, joka säännöllisesti rymistelee luokkaan viisi minuuttia luennon alkamisen jälkeen. Täälläkin lähden yleensä asuntolasta sen verran viime tipassa, että luulen myöhästyväni, mutta saatan kuitenkin huomata joutuvani odottelemaan sekä muita kurssilaisia että opettajaa. Luentojen alkaminen aiottua myöhemmin on usein hyvä asia siitäkin syystä, että silloin on aikaa tutustua kurssikavereihin. Yhtenä päivänä jutellessani vierustoverini kanssa jouduin tosin vähän hämilleni, kun huomasin kaikkien muiden (noin viiden) kurssilaisten seuraavan kiinnostuneina keskusteluamme.
Viime viikolla sain jälleen todistuksen siitä, että elän maassa, jonka asukkaista valtaosa on muita kuin kristittyjä. Olen toki aiemminkin tiennyt, että opiskelu jatkuu täällä jouluna aivan normaalisti, mutta oli silti järkyttävää huomata, että minulla olisi joulupäivinä kielikurssin loppukokeet. Siihen asti olin ajatellut, etten olisi menossa Suomeen jouluksi, mutta ajatus joulupäivän viettämisestä tenttiä tehden alkoi kallistaa vaakaa kotimaahan pakenemisen puolelle. Kävin vilkaisemassa joulunajan lentojen hintoja, ja kun yllättävän halvat lennot löytyivät, päätin lähteä, jos se vain olisi mahdollista.
Jumalan ja tämän maan kulttuurin tuntien päätin laittaa kaiken yhden kortin varaan. Kädet kuvaannollisesti ristissä mutta sormet tietokoneen näppäimillä naputtelin kielenopettajalle sähköpostia, jossa pyysin saada tehdä kokeen joskus muulloin kuin joulupäivänä, joka on Vapahtajani Jeesuksen Kristuksen syntymäjuhla ja minulle pyhä päivä. Eikä myöntävä vastaus kauan viipynytkään; saan tehdä kokeen viikkoa aikaisemmin. Tällä viikolla olen sitten kysellyt muilta luennoitsijoilta, voinko olla pois heidänkin luennoiltaan, ja odottelen lopullista vastausta enää yhdeltä, joka vastasi ensimmäiseen viestiini kertomalla, ettei vielä tiedä, onko hänen kurssillaan jouluviikolla koetta vai ei. Saapa siis nähdä, pääsenkö jouluksi Suomeen ja Opkon loppiaiskonferenssiin, jonne haluaisin kovasti osallistua.
Mainitsin aiemmin, etten oppinut täällä viime viikolla muita ympäristötieteisiin liittyviä asioita kuin niitä, joista tein itse havaintoja. Niitä täällä on sitten riittänytkin. Suomalaiseen kierrätysjärjestelmään tottuneesta tuntuu vastenmieliseltä laittaa niin ruokajätteet, lasi kuin metallikin samaan roska-astiaan. Kämppikseni oli onneksi jo viime vuonna ottanut selville paikan, jonne voi viedä muovijätteen. Sitä täällä totisesti syntyykin, sillä kaupoissa ostokset pakataan monesti valmiiksi muovipussiin, jos ei ehdi erikseen kieltämään, ja vesi ostetaan muovipäniköissä. Itse tosin aloin olosuhteiden pakosta juoda asuntolan kraanavettä, kun lähikauppaan ei ole pariin päivään saatu isoja vesikanistereita. Jos olisin tottunut juomaan pelkkää kotihanan vettä, olisin varmaan nenä nyrpälläni asuntolan vedestä, joka yliopiston nettisivujen mukaan on juontikelpoista. Olen kuitenkin viettänyt muutamia kesiä Ahvenanmaalla mökissä, jonka hanoista tulevan ”mineraaliveden” jälkeen melkein mikä tahansa vesi maistuu raikkaalta.
Tässä kaupungissa länsimaalaisten kulutustottumusten vaikutus näkyy paljon selvemmin kuin Suomessa, jossa ympäristöongelmat ovat piilossa niiden aiheuttajilta. Vaikka luulen täällä olevan autoja väkilukua kohden vähemmän kuin Suomessa, asukkaita on niin paljon, että ilma on monesti pakokaasuista ja luultavasti myös teollisuuden päästöistä raskasta. Joskus, kun tulemme kavereideni kanssa ulos kuumista sisätiloista, saatamme todeta päässeemme niin sanottuun raittiiseen ilmaan. Myöskään syntyvät jätteet eivät ole kuluttajien silmiltä piilossa yhtä taitavasti kuin Suomessa, sillä jos joku jättää kadulle esimerkiksi tyhjän peltikanisterin tai autonromun, se saa jäädä paikoilleen, kunnes ruostuu pois näköalaa pilaamasta. Basaaripäivän jälkeen sain myös otettua mielenkiintoisia valokuvia luonnon omaa viemäriä eli vesiojaa pitkin ajelehtivista jätteistä. Olisi kiinnostavaa tietää, minne ne lopulta päätyvät.
Tällä kaupungilla on mielenkiintoinen taipumus aiheuttaa yllätyksiä. Monet niistä tuntuvat raivostuttavilta, mutta monet saavat myös todella hyvälle mielelle. Eräänä päivänä lähdin itsekseni kävelemään asuntolalta suuntaan, jossa en ollut käynyt muuten kuin tullessani tänne ensimmäistä kertaa taksilla. Minun ei tarvinnut kävellä kauaakaan, kun jo löysin vastustamattoman ihanan paikan: puutarhamyymälän. Sellaisen löytyminen keskeltä kaupunkia, jonka olin juuri muutamaa minuuttia aikaisemmin ajatellut jatkuvan niin pitkälle, että tuntuu melkein unelta, että maailmassa on sen lisäksi myös paikka nimeltä Suomi, oli mielestäni suuri ihme. Aluksi katselin kukkia vain kadulta, mutta kun myyjä tuli houkuttelemaan minua ostoksille, sain sanottua kysyvällä äänellä taivasalla olevia kukkia osoittaen: ”Vain ulkona?” Myyjä oli onneksi niin kielitaitoinen, että ymmärsi minun kysyvän, viihtyvätkö kukat sisätiloissa. Hän kertoi kyseisten rehujen olevan ulkokukkia, mutta johdatti minut sitten kasvihuoneeseen, jossa oli jos jonkinlaista sisätilojen kaunistajaa valtavista joulutähdistä lähtien. Yleensä minulla on myyjien kanssa keskustellessani hyvin viileä ilme kasvoillani, vaikka pitäisinkin jostain tuotteesta, mutta tuossa myymälässä en voinut olla hymyilemättä kasvojeni koko leveydellä. Lopulta päädyin ostamaan neliosaisen kaktussisarusparven, joka sai minut tuntemaan, että huoneeni täällä asuntolassa ei ole enää pelkkä huone vaan koti. Luulenpa, että tulen vierailemaan puutarhalla kerran jos toisenkin, kun kaupungin vilske alkaa rasittaa.
Ihme kyllä, olen viihtynyt tässä miljoonakaupungissa oikein hyvin. Pidän sitä ihmeenä, sillä tavallisesti viihdyn paremmin pienillä kuin suurilla paikkakunnilla. Pahinta ikävää Suomeen koin, kun tajusin, etten saa Suomen parhaan pesäpallojoukkueen, Sotkamon Jymyn, finaalia kuulumaan internetin kautta. No ainakin koin vahvaa yhteyttä muiden ulkomailla asuvien suomalaisten kanssa, jotka valittelivat joukkueen fanisivuilla samaa asiaa. Myös ruisleipää on valtava ikävä. Siis sellaista ihan oikeaa ruisleipää, ei pullaa, johon on lisätty ruisjauhoja vain nimen vuoksi.
