Opiskelijan päiväkirja osa 4
Opiskelijan päiväkirja; yliopistovaihdossa ulkomailla 2006–2007 OSA 4
Perjantaina, 3.11.2006, klo. 20.20-22.10
Sanoin eilen eräille kurssikavereilleni ennen luentoa, että olen ollut täällä pian kaksi kuukautta, mutta aika tuntuu lyhyemmältä. He olivat ilahtuneita, sillä tunne ajan kulumisesta nopeasti kertoi heidän mielestään siitä, että viihdyn täällä. Siinä he olivat aivan oikeassa. Minä nautin täällä olosta, vaikka välillä tuskittelenkin yhteiskunnan toimimattomuutta.
Tästä päivästä lähtien olen kolmen erilaisen opiskelijakortin onnellinen omistaja. Aiemmin tällä viikolla sain, monien kyselyiden, lomakkeiden täyttämisten (lomakkeissa kysyttiin muun muassa vanhempien nimiä ja ammatteja) ja kansainvälisten asioiden toimistossa ravaamisten jälkeen, yliopiston opiskelijakortin, jolla voin muun muassa lainata kirjoja yliopiston kirjastosta – jos tuossa kuulemma yhdessä maan parhaista kirjastoista olisi jotain lainattavaa. Hämmästyksekseni en kuitenkaan saanut luvattua paikallisliikenteen älykorttia vaan ainoastaan ohjeet, mistä toimistosta voisin sellaisen saada.
Tänään heräsin sitten jo tavallista aikaisemmin ja lähdin linja-autolla metsästämään korttia kaupungin sydämestä. Oikeaan toimistoon päästyäni ja ihmeen vähän aikaa jonotettuani kuulin ällistyksekseni, etten voisikaan saada korttia ennen kuin toisin mukanani täytetyn ja yliopistolla leimatun hakulomakkeen. Mukaan ottamani yliopistolta saatu opiskelijatodistus ei kelvannut, vaan tarvittavien tietojen täytyisi olla juuri tietyllä kaavakkeella. Samanlainen käytäntöhän on toki Suomessa Matkahuollolla ja VR:llä, mutta minua tyrmistytti se, ettei yliopistolla ollut kerrottu kaavakkeesta mitään.
Menin ulos voimattoman tylsistyneenä, mutta käveltyäni jonkin aikaa kadulla minua alkoi raivostuttaa niin paljon, että palasin takaisin. Kysyin, eikö se, että olin täyttänyt internetissä älykortin hakukaavakkeen, riittänyt. Tilanne alkoi vaikuttaa huomattavasti lupaavammalta, kun virkailija soitti jollekulle ja käski sitten minun mennä yläkertaan. Siellä sain virallisen leiman yliopistolta kantamaani opiskelijatodistukseen ja käskyn mennä uudelleen alas älykortin saadakseni. En varmaan olisikaan tässä maassa, jos minun ei olisi tarvinnut vielä maksaa kortista yhdellä tiskillä, mennä toiseen rakennukseen, ostaa yhdeltä luukulta älykorttiin kiinnitettävä metallikappale, ojentaa se kiinnitystä varten toisen luukun takana olevalle miehelle ja palata lataamaan rahaa kortille ensimmäisen luukun luo.
Kotiin palattuani kerroin innoissani kämppiksilleni, että sain vihdoinkin älykortin. Toinen heistä kertoi, että kortin olisi voinut saada myös yliopiston rekisteröintitoimistosta, mutta koska tieto ei yleensä kulje yliopiston sisällä, siitä ei ollut tiedetty kansainvälisten asioiden toimistossa. Rekisteröintitoimistossa kortti ei kuulemma olisi edes maksanut mitään. Toinen kämppis taas sanoi, että yleensä asiat hoituvat vasta, kun suuttuu. Ja toden totta, tuon reissun jälkeen iloitsin siitä, että olin vihdoinkin osannut toimia maassa maan tavalla ja olla uskomatta ensimmäiseen eihin.
Kolmannen lompakkoani pullistavan opiskelijakortin sain myös tänään. Kun olin tarkistamassa, olisiko postilaatikkoon tänä päivänä eksynyt mitään minulle tulevaa postia, asuntolan vastaanottovirkailija huusi minulle: ”Anteeksi, neiti!” Hetken aikaa äimistelin, mitä asiaa hänellä voisi minulle olla, kunnes ymmärsin, että minun täytyisi mennä hakemaan jotain. Selvisi, että kyse oli henkilöllisyyskortista, joka todistaa, että asun tässä asuntolassa. Minua oikein nauratti, kun lähdin paikalta kortti mukanani. Tuollaista korttia olisi toden totta tarvittu kerran Ramadan-loman aikaan, kun asuntola oli lähes tyhjä, ja vastaanoton miehet rupesivat tekemisen puutteessa kyselemään, asunko todella täällä vai yritänkö livahtaa kämppikseni asuntoon ilman vierailijaksi kirjautumista.
Minulle tuottaa kovasti vaikeuksia toimia täkäläisen kulttuurin mukaisesti. Usein huomaan jälkeenpäin esimerkiksi, etten taaskaan muistanut tervehtiä tarpeeksi perusteellisesti. Lisäksi pelkään pahoin, etten suhtaudu opettajiin tarpeeksi kunnioittavasti. Täällä tuntuu nimittäin olevan melkoinen kuilu opiskelijoiden ja opettajien välillä. Professorit kutsuvat opiskelijoita lapsiksi ja opiskelijat puhuttelevat heitä sanoen kunnioittavasti: ”opettajani”. Kuluneella viikolla kuulin kurssikavereideni haukkovan henkeään, kun rohkenin sanoa yli puoli tuntia myöhässä luennolle tulleelle professorille, että seuraava luentoni alkaisi heti tuon luennon jälkeen eri kampuksella. Valitettavasti ymmärrän väärän käyttäytymiseni aina vasta jälkeenpäin, jos silloinkaan.
Eilen kävelin kampukselta toiselle erään paikallisen opiskelijan kanssa. Tämä totesi kysyvästi, että minä menestyn varmaan todella hyvin koulussa. Minua tuo kysymys huvitti, etenkin kun olin juuri miettinyt luennolla, että aikoinani lyhyen matematiikan opiskelleena minulla on monesti sellainen tunne kuin olisin aikuinen lukutaidoton – en uskalla tunnustaa ääneen, etten ymmärrä asioita, joiden pitäisi muka olla kaikille itsestään selviä. Kun kerroin, etten ole mikään mallioppilas, tyttö kertoi, että täältä vain erityisen hyvin menestyvät opiskelijat pääsevät vaihtoon.
Joku voisi kysyä, miten ihmeessä voin sanoa nauttivani täällä olosta, jos kerran elämä on niin hankalaa. Syy on yksinkertainen; täällä on ihania ihmisiä. Kun tapasin eilen koulusta tullessani yllättäen Heidin ja vaihdoimme poskisuudelmat keskellä suojatietä ja kerroimme kuulumisemme, minä mietin, että kyllä täällä vain on hyvä olla.
Paikallisen seurakunnan olemassaolo teki päätöksen tänne lähtemisestä helpoksi, ja se on auttanut minua myös kotiutumaan tänne. Itse asiassa minä aina välillä unohdan, että olen täällä vaihdossa. Olen nimittäin aina kuvitellut, että vaihtopaikassa olo tuntuu jotenkin vieraalta. Minulla taas on täällä koti, seurakunta.
Nyt pyydän teiltä Suomessa olevilta yhtä asiaa. Rukoilkaa tämän paikallisen seurakunnan puolesta, että sen jäsenet voisivat turvata Jeesukseen kaikkien vaikeuksienkin keskellä ja että yhä uudet ihmiset tulisivat Jumalan löytämiksi. Ja rukoilkaa myös minun puolestani, että Jumala johdattaisi minua niin kuin on johdattanut tähänkin asti.
