Opiskelijan päiväkirja osa 5
30.11.2006, 20:38 – 21:41
Kirjoitin viime kerralla, että viihdyn täällä ihanien ihmisten vuoksi. Sen jälkeen olen kuitenkin joutunut monta kertaa myöntämään itselleni, että jos minun täällä viihtymiseni olisi kiinni ihmisistä, lähtisin varmaan maitolentokoneella takaisin Suomeen. Kiitos kaikille teille, jotka olette rukoilleet minun puolestani, sillä se on todella tullut tarpeeseen. Ja ennen kaikkea kiitos Jumalalle, joka on pitänyt minusta huolta päivästä toiseen.
Onneksi Jumala on antanut ihmiselle kyvyn itkeä. Muuten paha olo saattaisi paisua niin suureksi, että ihminen räjähtäisi. Siltä ainakin minusta välillä tuntuu. Ja onneksi on netti, jonka kautta voi hetkessä päästä yhteyteen Suomessa olevien ystävien kanssa. Ja vielä kolmanneksi: onneksi Jumalalle voi kertoa murheistaan milloin haluaa.
Noiden kolmen asian ansioista olen nytkin suunnilleen niin tasapainoisessa tilassa kuin minun sosiaaliturvatunnuksellani varustettu henkilö ylipäätään voi olla.
Kun lähtee ulkomaille, kohtaa varmaan yleensä niin paljon uusia asioita, että pää on pyörällä vähemmästäkin. Jos sitten sattuu vielä opiskelemaan maan parhaana pidetyssä yliopistossa, jossa tyhmyydestä sakotetaan ja opettajat tuntuvat pitävän pelkoa ja häpeää parhaana kannustimena oppimiseen, niin jossain vaiheessa saattaa tulla aika toivoton olo.
Vaikka tenttitulos toisensa jälkeen kertoo karua kieltä siitä, etten välttämättä tule pääsemään läpi läheskään kaikista kursseistani, tuntuu elämä täällä muissa suhteissa nyt entistä kotoisemmalta.
Olen nyt tutustunut kahteen kristittyyn tyttöön, jotka ovat myös vaihtareina samassa yliopistossa kanssani. Toisen kanssa käymme kerran viikossa samoilla luennoilla. Kysyin, onko hän kristitty, kun hän oli eräällä luennolla sanonut opettajalle, ettei usko evoluutioteoriaan, ja sain myöntävän vastauksen.
Viime viikolla tuo tyttö sitten kysyi minut katsomaan kämppiksensä ja kavereidensa kanssa erästä elokuvaa yliopistolle. Tässä yliopistossa on paljon sellaisia palveluita, joista ei saa tietää, jollei niistä satu kuulemaan kavereiltaan. Elokuvakeskus on niistä yksi. Kyseisestä paikasta voi käydä lainaamassa panttia vastaan elokuvia ja jopa varata huoneen niiden katselua varten.
Toissapäivänä taas olin tyttöjen luona kylässä. Tytöt olivat kutsuneet myös kymmenkunta paikallista opiskelijaa – ja pelkästään paikallista kieltä puhuvan vanhemman naisen, joka työskentelee yliopistolla. Minulle on yhä arvoitus, miten he olivat kyenneet kutsumaan naisen, jonka kanssa heillä ei ollut mitään yhteistä kieltä.
Ilta oli hulvattoman hauska. Ohjelma koostui pääasiassa syömisestä ja mafian pelaamisesta. Tuo peli, joka suo mahdollisuuden päästää valloilleen jokaisessa meissä asuvan pienen murhaajan, on hyvin suosittu myös suomalaisten kavereideni keskuudessa. Täällä peli sai kuitenkin aivan uudenlaista maustetta paikallisten temperamenttisuudesta. Oli nautinto katsella kovaäänisesti toisiaan mafiosoiksi epäilleiden pelaajien esittämää näytelmää.
Aivan pieniltä näyttävät asiat vaikuttavat ratkaisevasti siihen, että koen jo jotenkin kuuluvani tähän paikkaan. Kuten vaikkapa se, että eräs lähikauppani kassaneideistä on ruvennut puhumaan kanssani muutenkin kuin pelkkien tavanomaisten kohteliaisuuksien verran. Eilen taas ilahduin valtavasti, kun näin pitkästä aikaa siivoojia, jotka olivat yli viikon ajan sattuneet asunnollemme sellaisina aikoina, jolloin en itse ollut paikalla. Kun kerroin heille ilahtuneeni tapaamisestamme, toinen heistä sanoi jo huolestuneensa, kun minua ei ollut näkynyt aikoihin.
