Opiskelijan päiväkirja osa 6
19.3.2007, klo 20:00-22.00
Jos tänä vuonna voi sanoa mitään talvea olleenkaan, niin täällä se tuntui päättyneen eilen. Kun kirkkokahvit oli ties miten monena viikkona peräkkäin juotu kirkon sisällä, oli mieltäylentävää päästä vihdoinkin ulos auringonpaisteeseen nauttimaan tarjoiluista ja ihmisten seurasta.
Tänäänkin sää oli aivan kesäinen. Ollessani iltapäivällä kävelyllä aurinko paistoi yhtä lämpimästi kuin Suomessa niihin aikoihin, kun työssäkäyvät pääsevät hyvin ansaitulle kesälomalle ja opiskelijat siirtyvät heidän tilalleen hikoilemaan ja ansaitsemaan talveksi voita leivän päälle. Veden yli puhaltava tuulikin oli niin leppeä, että tuntui aivan samalta kuin jos istuisi kuuman päivän jälkeen pesäpallokatsomossa odottamassa ottelun alkua ja nauttisi Sapsojärveltä kantautuvasta tuulenvireestä.
Pääsin kävelylle, koska valokuvauskurssin luennot oli peruttu. Kyseisellä valokuvauskurssilla on viime aikoina ollut suuri vaikutus elämääni. Olen ollut innostunut valokuvauksesta siitä lähtien, kun arpaonni suosi minua joskus pentuaikoina 4H-kerhon marjanpoimintakilpailun palkintojenjaossa ja minusta tuli yksinkertaisen kameran onnellinen omistaja. Myös vaihtovuoteni aikana olen ikuistanut ties minkälaista tapahtumaa ja ihmistä aina takkatulen ääressä leipää kaulitsevasta mummosta kaulahuiveja heilutteleviin jalkapallofaneihin asti.
Valokuvauskurssi tuntui kuitenkin tappavan luovuuteni. Vaikka opettaja oli sanonut, että meidän täytyy ottaa omanlaisiamme kuvia ja ettei kyseessä ole mikään kilpailu, kuvausintoni oli mennyt. Ensimmäisen kotitehtävämme aiheena oli omakuva. Meidän oli määrä kuvata joko itseämme tai asioita, jotka kertovat itsestämme. Kaduilla kävellessäni keksin kyllä moniakin ideoita, mutta en saanut aloitettua kuvaamista, koska koin, etten kuitenkaan saa vangittua digikameran muistikortille haluamiani ajatuksia ja tunnelmia. Lopulta päätin vain keskittyä kuvaamaan sitä, mitä yleensäkin olen kuvannut: niitä asioita, jotka tässä kulttuurissa joko tuttuudellaan tai päinvastaisuudellaan tuovat mieleen suomalaisen yhteiskunnan.
Monta kertaa tässä maassa ollessani olen miettinyt, miten ihmeessä ihmiset eivät huomaa olevansa syntisiä. Keneenkään ei tunnu voivan luottaa, mutta silti kovin monet tuntuvat ajattelevan, että oma elämä on kaikesta huolimatta melko nuhteetonta. Niinpä minä, keksittyäni, mistä näkökulmasta lähestyn valokuvauskurssin kotitehtävää, oikein riemastuin joka kerta, kun sain silmiini mehevän kuvauskohteen, joka toi ilmi paikallisten piittaamattomuuden oikeasta ja väärästä. Jos olisin iljennyt, olisin mieluiten ottanut kuvia esimerkiksi tupakointikieltokyltin edessä tupakoivista ihmisistä. Mutta löytyi niitä aiheita muutenkin, kun vain oli mielikuvitusta. Voi sitä päänsisäistä hykertelyä, kun ajattelin, että näillä minä näytän täkäläisille, millaisia kaksinaamaisuuden perikuvia he ovat. Suurinta mielihyvää minulle tuotti kuva, jossa kulkukoira makoili kuuliaisena punaisena palavien liikennevalojen edessä samalla, kun ihmiset velloivat tien yli. Hyvän otoksen saatuani en liiemmin uhrannut ajatusta sille, että olen itsekin varsin vapaamielinen liikennevalojen suhteen. Ajattelin vain, että tässä se taas nähdään, miten vähän laki merkitsee täkäläisille.
Olemme viime aikoina keskustelleet muutamien kavereideni kanssa melko paljon uskonasioista. Aiheeseen päästiin, kun ollessani kerran kylässä eräiden tyttöjen luona nämä pyysivät minua laulamaan jonkin laulun paikallisella kielellä. Suomessa en koskaan suostuisi laulamaan yksin vieraalla kielellä puolituttujen ihmisten seurassa, mutta nyt päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja kajautin kirkossa oppimani Isä meidän –laulun. Tuon tapauksen jälkeen käydyissä keskusteluissa on tullut ilmi, että käsityksemme synnistä eroavat suuresti toisistaan. Täkäläisille synti tuntuu olevan yksittäisiä tekoja, kun taas me kristityt tunnustamme, että olemme perisynnin alaisia.
Muutama päivä sitten ryhdyin etsimään Raamatustani kohtia, joissa puhutaan siitä, että ihminen on syntymästään saakka syntinen. Halusin näet kyetä osoittamaan, että sanomani asiat todella löytyvät Pyhästä kirjasta. Ennen kuin löysin etsimäni törmäsin psalmiin 36, jossa sanotaan: ”Synti kuiskii väärintekijän sydämessä niin ettei hän enää pelkää Jumalaa. Synti kiehtoo hänen silmänsä niin ettei hän näe eikä vihaa vikojaan”. Silloin ymmärsin jälleen, että juuri synnin takia ihmiset eivät näe, että ovat ansainneet tulla Jumalan hylkäämiksi.
Tänä aamuna tarkistin kohdan uudelleen, sillä halusin muistaa, mistä se löytyy. Silloin tajusin, että tämähän koskee minuakin. Synnin takia minäkään en siis näe enkä vihaa vikojani. Niinpä pyysin kouluun mennessäni Jumalalta, että hän näyttäisi minulle syntisyyteni. Koska olin kuullut, että moiseen rukoukseen yleensä vastataan ja pelkäsin musertuvani totuuden alle, pyysin, että Hän näyttäisi minulle myös rakkautensa.
Koulupäivä sujui ihan mukavasti ja lyhyen kaavan mukaan. Pääsimme kielikurssilta sen verran aikaisin, että ehdin syömään ennen valokuvauskurssin oletettua alkamista. Minulla oli ruokalippuja, joten en joutunut muutamien pihalla näkemieni ihmisten tavoin odottelemaan yhteen asti, jolloin opiskelijoiden lounasaika ravintolan oveen kiinnitetyn tiedotteen mukaan alkaa. Kuuliaisena kansalaisena toki kysyin ensin ruuanjakajilta, voisinko jo tulla. Yhtä aikaa myrtyneenä ja voitonriemuisena totesin, että ruoka-annokset olivat suurempia henkilökunnalle kuin opiskelijoille tarkoitetun ruokailun aikana. Niinpä tietysti. Menin pöytään ja aloin syödä.
Kun sitten huomasin, että kielikurssin opettaja tuli myös ruokalaan, minua alkoi yhtäkkiä hävettää. Mietin, että hän ehkä ihmettelee, miten voin olla puoli tuntia liian aikaisin ravintolassa, jossa kaikki muut syöjät olivat yliopistossa työskenteleviä ihmisiä. Tulin myös kiusallisen tietoiseksi siitä, että kuka tahansa ovelle ruokailuun pääsyä odottamaan saapuva opiskelija voisi aiheesta moittia minua sääntöjen rikkomisesta. Mieleeni tuli, että joku voisi nyt ottaa valokuvan, jossa näkyisin minä, oveen kiinnitetty ruokailuajankohdan ilmoittava lappu ja kellonaika. Muistin myös, että Raamatussa sanotaan: ”Teidän vuoksenne pakanakansat pilkkaavat Jumalan nimeä” (Room. 2:24).
Ulos mentyäni minulla oli vielä ennen valokuvauskurssin alkua sen verran aikaa, että ehdin istumaan hetkeksi tietä reunustavalle matalalle betoniaidalle lukemaan toista kohtaa, joka tuli mieleeni, nimittäin: ”Sen tähden et voi mitenkään puolustautua, ihmisparka, sinä joka tuomitset muita, kuka sitten oletkin. Tuomitessasi toisen julistat tuomion myös itsellesi, koska sinä, toisen tuomitsija, teet itse samoja tekoja”. Minun täytyy myöntää, etten ole koskaan aiemmin tajunnut niin selvästi sitä, miten syvästi olen syntinen. Olen toki tähänkin asti huomannut omassa elämässäni, että synti saa minussa yhä uudestaan aikaan pahoja tekoja ja ajatuksia, mutta nyt pahuuteni todella kauhistutti minua. Onneksi Jumala samalla näytti kirkkaampana kuin koskaan, miten valtavasti Hän minua rakastaa, kun lähetti Jeesuksen elämään ja kuolemaan minun puolestani.
Kun luokkahuoneen ovessa oli lappu, että valokuvauskurssi oli peruttu tältä päivältä, otin jälleen kamerani esille. Tällä kertaa en kuitenkaan kaivellut sitä repustani näyttääkseni opettajalle, että tällainen luennon peruminen viime hetkellä on jotain aivan ennenkuulumatonta suomalaiselle opiskelijalle (kuten olin muuten sivumennen sanoen tehnyt edellisellä viikolla) vaan ikuistaakseni tunninperuutusilmoituksen loppuun kirjoitetut sanat: ”You are free!” eli ”Olet vapaa!”
Tiedän, etten voi perustaa uskoani vain yhden kokemuksen varaan. Sitäkin ihanampaa on, että meille on annettu Jumalan Sana, joka puhuu meille joka hetki Jumalan armosta ja rakkaudesta meitä syntisiä ihmisiä kohtaan. Mietin tämänpäiväisellä kävelylläni sitä, miten Jumalan armo on todella joka aamu uusi. Enpä ihmettelisi ollenkaan, vaikka me Taivaaseen päästyämme itkisimme ensin puoli iäisyyttä (jos aikaa ylipäätään pystyisi iäisyydessä mittaamaan) siitä onnesta, että Jumala on meidät armahtanut ja ottanut luokseen.
