Opiskelijan päiväkirja osa 1 (yliopistovaihdossa) 2006-2007
Opiskelijan päiväkirja; yliopistovaihdossa ulkomailla 2006–2007 OSA 1
27.9.2006
Olen nyt ollut pari viikkoa vaihtarina tässä ihmeellisessä kaupungissa, mutta tuntuu kuin olisin ollut täällä jo paljon kauemmin. Tätä kirjoittaessani suljetun ikkunan takaa kuuluu jälleen muslimien rukouskutsu kuin muistutuksena siitä, millaisen kulttuurin keskellä elän.
Kahden viikon aikana on ehtinyt tapahtua niin paljon, etten oikein tiedä, mistä aloittaisin. Tuntuu vähän samalta kuin jos joku kaveri kysyisi vuoden eron jälkeen: ”Mitäpä oot puuhaillu?” Kuinka sitä nyt voisi kuvata lyhyesti mutta kattavasti, mitä elämässä on pitkän ajan kuluessa tapahtunut.
Maahan saapuminen tuntui epätodelliselta. Istuessani taksissa matkalla kohti opiskelija-asuntolaa minä mietin, että enpä olisi silloin edellisellä kerralla, kun saavuimme ystävieni kanssa tähän suosittuun turistikohteeseen ja nautimme taksimatkalla lukukauden päättymisen jälkeisestä vapauden tunteesta, olisi voinut kuvitellakaan, että tulen tänne vielä opiskelemaan.
Elämä täällä on todella erilaista kuin Suomessa. On hämmästyttävää, miten paljon pelkkä asioiden ennakoimattomuus voi väsyttää. Enkä nyt tarkoita pelkästään sitä, että liikenne on niin kaoottista, että jokainen kadunylitys on seikkailu ja unenikin käsittelevät nykyään auton alle jäämistä.
Peiton saaminen asuntolasta kuvaa hyvin sitä, ettei mikään suju täysin siten kuin kuvittelen sen sujuvan. Ennen tänne tuloani sain yliopistosta kirjeen, jossa minut toivotettiin tervetulleeksi ja kerrottiin joitain käytännön asioita. Kirjeessä mainittiin, että voin ottaa mukaani tai ostaa paikanpäältä liinavaatesetin, mutta että peitto tarjotaan asuntolan puolesta. Ensimmäisenä iltana peittoa ei kuitenkaan tarjottu ja väsyneenä ajattelin, että selviän kyllä ensimmäisen yön ilmankin. Heräsin vain keskellä yötä lisäämään vaatteita ja jatkoin tyytyväisenä uniani.
Kun menin seuraavana aamuna kysymään peittoa, asuntolan johtaja sanoi, ettei mitään peittoja ole tarjolla, vaan ne pitää ostaa itse. Seuraavana päivänä menin johtajan puheille yliopistolta tullut kirje mukanani. Nainen kielsi hyvin kiivaaseen sävyyn minua laittamasta häntä vastuuseen toisten antamista lupauksista. Sitten hän kuitenkin antoi puolittaisen lupauksen, että voin kenties saada seuraavalla viikolla peiton, jos sellaisia vapautuu muilta käyttäjiltä. Kun sain yhtä kiivastuneen vastaanoton muutamana muunakin päivänä, heitin jo melkein mielessäni hyvästit asuntolalle. Tiesin näet asuntolan säännöt lukeneena, että asuntolan henkilökuntaa kohtaan nenäkkyyttä osoittavat opiskelijat poistetaan asuntolasta vuokrarahoja palauttamatta.
Viikon aikana ehdin jo tottua siihen, että heräsin yöllä ennen imaamin laulua, puin lisää vaatteita ylleni ja kömmin takaisin pussilakanan alle. Sitten menin jälleen alakertaan ja kysyin eräältä Pelottavan Johtajan assistentilta, voisinko saada peittoni. Suureksi yllätyksekseni sain myöntävän vastauksen. Avattiin kansio, johon oli kirjoitettu kaikkien asuntolassa asuvien nimet, ja minun kohdalleni tehtiin merkintä, että olen saanut käyttööni peiton. Saatoin jo sieluni silmin nähdä, miten pääsisin pujottamaan ihanaa valkoista tikattua täkkiä pussilakanani sisään. Sitten toiveeni murskattiin, kun syliini lätkäistiin ruskea karvainen viltin ja tekoturkiksen risteytys, josta Allergia- ja astmaliitto ei voisi antaa muuta suositusta kuin: Polta se (mielellään isossa polttolaitoksessa hengityssuojainta käyttäen). Ällistykseltäni en kuitenkaan saanut annettua peittoa takaisin heti, vaan henkäisin kiitokseni paikallisella kielellä ja kapusin omaan asuntooni.
Muutama nuuhkaisu saamaani karvakasaan sekä näköaistini antama todistus sen pölyisyydestä riitti vakuuttamaan minut uuden peiton saamisen välttämättömyydestä. Niinpä tein sen, mitä johtaja oli kehottanut minua tekemään alusta lähtien: talsin läheiseen vuodevaateliikkeeseen ja ostin muhkean valkoisen täkin.
Peittoepisodin jälkeen ymmärsin entistä paremmin, ettei täällä kannata kuvitella voivansa ennakoida yhtään mitään. Se ei onneksi tarkoita pelkästään negatiivisia asioita, vaikka niihin kiinnittää uudessa kulttuurissa helposti enemmän huomiota kuin positiivisiin erilaisuuksiin.
Ihmiset täällä tuntuvat todella ystävällisiltä. Tai pitäisikö tarkentaa, että paikalliset naiset. Miesten kanssa en ole ollut tekemisissä juuri muuten kuin virallisissa yhteyksissä. Niissä heitä sitten tuntuu riittävänkin, sillä niin ravintoloiden työntekijät, ikkunanpesijät, kauppojen henkilökunta kuin basaarien alusvaatekauppiaatkin tuntuvat edustavan pääasiassa miessukupuolta. Hieman yllättäen yliopistolla on sen sijaan paljon naisprofessoreita.
Mutta olin siis kertomassa paikallisten naisten ystävällisyydestä. Sen lisäksi, että olen jo saanut enemmän iloisia hymyjä kuin keskimääräinen suomalainen saa koko vuoden aikana ja linja-autoja odotellessani lukuisia keskustelukumppaneita, olen tutustunut hieman paremmin muutamaan suunnilleen itseni ikäiseen tyttöön. Yhden heistä, kutsutaan häntä nyt vaikka Anneksi, tapasin vaihtareille järjestetyssä illanvietossa, johon suhtauduin etukäteen hyvin epäluuloisesti. Juttelimme koko illan, ja olin valtavan onnellinen siitä, että kielitaitoni riitti siihen, että pystyin jotenkuten ymmärtämään ja tulemaan ymmärretyksi.
Pari päivää myöhemmin kutsuin Annen kylään luokseni, ja pääsin vielä samana päivänä hänen ja hänen ystävänsä Heidin opastuksella tutustumaan kaupungin turistialueeseen. Pimeä tuli meidän vielä kävellessämme turistialueen laitaman kapeilla ja pimeillä kaduilla, ja olin kiitollinen Heidille, joka otti minusta kiinni joka kerta, kun vastaamme tuli miesporukka tehden siten selväksi, etten ollut mikään yksinäinen turisti. Muutaman kerran meillä oli naurussa pidättelemistä, kun jotkut paikalliset olivat aivan ällistyksissään siitä, että kaksi muslimityttöä kulkee ulkomaalaisen kanssa ja ilmaisivat hämmästyksensä ääneen.
Myös kämppikseni, joista kaksi on täkäläisiä, vaikuttavat oikein mukavilta. Asuin ensimmäisen viikon yksin, ja kaksi viimeistä kolmesta kämppiksestäni saapuivat vasta pari päivää sitten, mutta tähänastisen kokemukseni perusteella uskoisin, että vuodesta tulee ainakin kämppisten puolesta onnistunut. Yksi kämppiksistäni, Leena, lähti kanssani jopa kirkkoon, mistä olin todella ilahtunut.
Tässä kaupungissa on nimittäin, ihme kyllä, luterilainen kirkko. Sen jäsenmäärä ei ole mitenkään päätähuimaavan suuri, mutta sitäkin hienommalta ja ihmeelliseltä tuntuu, että jotkut tämän kansan jäsenet ovat saaneet oppia tuntemaan elävän Jumalan. Jumalanpalvelukset tuon pienen seurakunnan keskellä ovat olleet minulle kuluneiden kahden viikon aikana oikeita huippuhetkiä. Niiden aikana olen tuntenut olevani kotona.
Nyt on näköjään jo aika mennä nukkumaan. Kirjoitan lisää, kun ehdin. Kerrottavaa täältä nimittäin riittää.
