Opiskelijan päiväkirja osa 3
Opiskelijan päiväkirja; yliopistovaihdossa ulkomailla 2006–2007 OSA 3
20.10.2006, 21.25-00.20
Mitä kauemmin olen kirjoittamatta nettipäiväkirjaa, sitä vaikeammalta aloittaminen tuntuu. Ei sillä, että olisin harjoituksen puutteessa kadottanut kirjoittamisen jalon taidon, vaan muutamassa viikossa ehtii vain tapahtua niin paljon, että on vaikeaa valita, mitä kertoisin ja mitä jättäisin kertomatta.
Muutama viikko sitten lähetin ystävilleni sähköpostia, jossa pyysin heitä rukoilemaan, että saisin täällä läheisiä ystäviä. Oloni oli näet kovin surkea, kun ymmärsin olleeni täällä jo lähes kuukauden tutustumatta keneenkään oikein kunnolla. Tunnelmaani madalsi huomattavasti se, että joutunut pettymään erääseen ihmiseen, jota olin luullut ystäväkseni. Viestin lähetettyäni kävelin yksin pitkin asuinalueeni pääkatua ja yritin olla itkemättä, kun mietin, että voisin olla ystävieni seurassa opiskelupaikkakunnallani, mutta olenkin keskellä vierasta kaupunkia ja vieraita ihmisiä. Tulipa siinä jupistua Jumalallekin, vaikka tiesin puhuvani lööperiä, että miten sinä voisit tietää, miltä minusta tuntuu.
Lopulta päätin poiketa tieltä ja mennä rauhassa vonkumaan pieneen puistontapaiseen. Mutta eihän kukkokaan käskien laula, ja niin loppui minunkin itkuni kuin seinään, kun vihdoin annoin itselleni virallisen luvan vollottamiseen. Päätin kuitenkin hyödyntää rauhallisen hetken, ja kaivelin repustani Gideonien lahjoittaman Uuden testamentin. Rupesin lukemaan sitä siitä, mistä se sattui avautumaan. Kohta kertoi tapahtumasta, joka minulle oli tullut mieleeni silloinkin, kun olin vastoin parempaa tietoani väittänyt, ettei Jumala tiedä, miltä tuntuu olla ilman ystäviä. Johanneksen evankeliumin 13. luvun jakeet 21-30 luettuani ymmärsin, että olin napissut turhaan. Silläkin uhalla, että joku kyseiseen kirjaan tutustumaton saattaa pettyä juonen paljastukseen, uskallan kertoa, että siinä kerrotaan Jeesuksen tulleen, paitsi ystäviensä, myös Jumalan hylkäämäksi.
Tuon helpottavan löydön lisäksi sain rukousvastauksen siinäkin muodossa, että tuon tapahtuman jälkeen aloin tutustua paremmin muutamiin ihmisiin. Suurin ilonaihe minulle on se, että olen saanut loistavat kämppikset. Leenasta mainitsinkin jo nettipäiväkirjani ensimmäisessä osassa. Ystävyyteni hänen kanssaan on huomattavasti syventynyt kuluneina viikkoina. Hänen lisäkseen minulla on kaksi muutakin kämppistä, joista toinen, Päivi, on ollut korvaamattomana apuna paikallisen kielen oppimisessa. Eilen huomasin yhden merkin siitä, että me solun asukkaat olemme tulleet läheisemmiksi toisillemme: kaikkien huoneiden ovet olivat auki ikään kuin merkkinä siitä, että muut ovat tervetulleita vierailulle.
Kämppisten lisäksi olen tutustunut paremmin myös erääseen hollantilaiseen vaihtariin, Paulaan, jonka kanssa olemme päättäneet ruveta laittamaan yhdessä ruokaa lauantaisin. Huomenna emme kuitenkaan aio kokata itse vaan mennä ravintolaan syömään. Paula on yksi niistä harvoista vaihtareista, jotka haluavat oppia paikallista kieltä enemmänkin kuin alkeiden verran, ja kuultuaan, että minulla on saarnaa kuunnellessani viikottainen kielikoe, hän sanoi haluavansa lähteä joskus kirkkoon kanssani. Olimmekin siellä yhdessä viime viikolla.
Jumalanpalveluksen jälkeen jouduin vielä toiseenkin kielikokeeseen, tällä kertaa suullisen kielitaidon. Menimme kirkosta syömään yhdessä kahden muun suomalaisen tytön ja Paulan kanssa. Aterian jälkeen Paula lähti kotiin ja me suomalaiset (minä, Hannamari ja Tina) menimme erääseen kahvilaan. Vietimme oikein mukavan tunnin puhuen sydämemme kyllyydestä kaikista niistä hankaluuksista, joita vieraassa kulttuurissa eläminen aiheuttaa. Ollessamme lähdössä pois hyvä mieli vaihtui kuitenkin huoleen, kun Hannamari huomasi, että lompakko oli hävinnyt laukusta. Hetken miettimisen jälkeen kävi ilmeiseksi, että lompakko oli jäänyt tarjottimelle lounaspaikassa.
Säntäsimme saman kadun varrella olevaan ravintolaan rukoillen, että lompakko vielä löytyisi. Itse olin kyllä hyvin kyyninen löytymisen suhteen, enkä ihmetellyt yhtään, kun ravintolan henkilökunta levitteli käsiään ja sanoi lompakon luultavasti tulleen varastetuksi. Sitten miehet alkoivat puhua jotain tietokoneesta ja kamerasta saaden meidät huokailemaan, että eivätkö ne tajua, että lompakko tässä on kateissa eivätkä mitkään tekniset laitteet. Vasta elekieli paljasti, että miehet tarkoittivat ravintolan kattoon asennettuja kameroita, joiden kuvasta voisi katsoa, kuka lompakon oli vienyt, jos me vain osaisimme käyttää tietokonetta. Mehän sanoimme osaavamme, ja niin sitä lähdettiin erään henkilökuntaan kuuluvan miehen perässä viereiseen rakennukseen.
Siellä odotti tietokone, jonka Hannamari sai lopulta päälle. Koneelta löytyi myös reaaliaikaista kuvaa kahdeksasta eri kamerasta. Löysimme jopa tiedostot, joista olisi pitänyt näkyä aiemmin päivällä kuvattua materiaalia, mutta ne eivät auenneet. Jossain välissä Hannamarin puhelin soi. Soittaja puhui paikallista kieltä, ja minä, jolla oli valitettava kunnia osata kieltä meistä kolmesta parhaiten, sain puhelimen kouraani. Kun tuo Hannamarille tuntematon soittaja rupesi ensimmäiseksi kyselemään nimeäni ja yhteystietojani, löin luurin hänen korvaansa ajatellen, että kyseessä oli joku häirikkö, joka haluaa vain päästä ulkomaalaisten naisten seuraan. Onneksi soittaja ei kuitenkaan lannistunut vähästä vaan soitti toisenkin kerran. Tällä kertaa Hannamari ymmärsi hänen puhuvan jotain luottokortista ja antoi puhelimen jälleen minulle. En tälläkään kertaa ymmärtänyt kunnolla, mitä hän sanoi, joten annoin puhelimen ravintolan miehelle. Jo siitä, mitä tämä sanoi puhuessaan puhelimessa, ymmärsin, että lompakko oli löytynyt.
Puhelun päätyttyä saimme ohjeet lompakon löytäjän luo päästäksemme. Tai tarkemmin sanoen ohjeet annettiin meille paikallisella tyylillä. Saimme tietoomme määräpaikan, etsimämme henkilön puhelinnumeron ja ensimmäisen välietapin, erään sairaalan, nimen. Tuollaisena etappina käytetään yleensä paikkaa, jonka monet ihmiset tietävät ja josta kulkijat osataan neuvoa eteenpäin. Lähdimme siis matkaan kysellen vastaantulijoilta, miten pääsisimme sairaalalle. Sinne päästyämme kysyimme taas, mihin päin meidän pitäisi mennä. Ja neuvojia riitti! Kaikki, joilta kysyimme, ja monet muutkin, olivat halukkaita ohjaamaan meitä oikeaan suuntaan. Viimeiselle pätkälle saimme oikein paperinpalaselle piirretyn kartankin, kun eräässä toimistossa työskennellyt nainen soitti lompakon löytäjälle ja kysyi tältä kulkuohjeita.
Ja niin olimmekin yhtäkkiä toimistossa, jossa meitä odotti Hannamarin lompakko kaksine Visa Elektroneineen. Ainakin minusta sen löytyminen tällaisessa suurkaupungissa tuntui ihmeelliseltä. Käteinen raha oli toki viety, mutta tileiltä ei ollut rahaa kadonnut. Jotkut lapset olivat kuulemma tuoneet löytämänsä lompakon toimistossa työskennelleelle virkamiehelle, joka oli jäljittänyt sen omistajan lompakosta löytyneen aiemmin Hannamarin pre paid –liittymän sim-kortin sisältäneen kortin avulla, jossa oli liittymän puhelinnumero. Tapahtuneen jälkeen saatoin vain todeta, että ainakaan elämä täällä ei ole tapahtumaköyhää.
En tiedä, vaivaako ketään muuta samanlainen ennakkoluulo kuin minua vaivasi varsinkin ennen ensimmäistä vierailuani tähän maahan. Kuvittelin nimittäin, että huiveihin verhoutuneet musliminaiset ovat jotenkin vähän säälittäviä ja täysin erilaisia kuin suomalaiset sisarensa. Jo lyhyt turistimatka muutti käsitystäni, mutta täällä viettämäni reilu kuukausi on avannut silmiäni entistä enemmän. Totta kai kulttuurimme ovat aivan erilaiset, mutta samanlaisia murheita ja ilonaiheita täkäläisillä naisilla on kuin meilläkin. Yhtä lailla täällä puhutaan paino-ongelmista (joita täällä muuten sivumennen sanoen ei oikeasti juuri ole), jutellaan mesessä ja nauretaan kavereiden kanssa.
Täkäläisillä ihmisillä ja suurimmalla osalla suomalaisista on muuten vielä yksi yhteinen piirre: he uskovat jumalaan, mutta eivät niin kuin kirkko opettaa. Luther (tarkistin juuri netistä, että se oli hän) on sanonut, että ihmisen jumala on se, johon hän laittaa toivonsa. Täällä olen usein huomannut, että ihmiset ajattelevat, että vain valehtelemalla ja väärin tekemällä voi selvitä elämästä. Eikä minun rehellisesti sanoen tarvitse katsoa edes omaa itseäni kauemmas, kun jo huomaan tällaista ajattelua. Aika erilainen jumala siis kuin Hän, joka sanoo olevansa Totuus. Ainakin minua lohduttaa kuitenkin äärettömästi se, mitä sanotaan Room. 3:4:ssä ja 2. Tim. 2:13:ssa.
