Turkin opintomatkan 2007 päiväkirjat
Kylväjä järjesti opintomatkan Turkkiin 13.-20.5.2007, jonne Suomen Raamattuopiston Nuorten Peruskurssi (PK) lähti mukaan. Matkamme alkoi sunnuntaina Helsinki-Vantaan lentokentältä. PK:lle siis historian ensimmäinen Turkin-matka oli vihdoin käsillä.
Turkkilainen muslimikulttuuri kohtasi meidät heti lentokoneessa, kun ruokana oli kanapastaa ja vieressä lappu, jossa luki ”ei sikaa”. Noh, eiköhän sitä viikon lehmälläkin pärjää. Lentokoneessa saimme nauttia myös Turkin musiikkikulttuurista. Samassa lentokoneessa matkustava Turkin euroviisuedustaja nimittäin tarjosi meille näytteen laulutaidoistaan ja itse pääsin hänen kanssaan samaan kuvaankin! Mainio lentomatka siis!
Laskeuduttuamme Istanbuliin ihana helle ympäröi meidät välittömästi. Kaikkien löydettyä matkalaukkunsa, suuntasimme oppaamme Ahmetin johdolla kohti hotelliamme. Oppaalta saimme kuulla muun muassa, miksi joka puolella heilui Turkin lippuja. Joku oli muutama vuosi sitten protestiksi polkenut Turkin lipun maahan ja siitä vastaiskuksi oli päätetty liputtaa jokainen vähänkin tärkeä talo ja kukkula. Hotellille päästyämme veimme passit säilytykseen, laukut huoneisiin ja sitten kebabille. Tämä oli ensimmäinen, mutta ei todellakaan viimeinen turkkilainen kebab-ateriamme
.
Maanantaina aamupalalla juon tyytyväisenä makeaa mehua, kunnes minulle kerrotaan, että se on luultavasti laimennettu kraanaveteen. HUPS! Syömäni maitohappobakteerit näyttävät kuitenkin voimansa ja mahataudilta säästytään.
Aamiaisen jälkeen lähdemme rahanvaihtopisteen kautta tutustumaan Istanbulin tärkeimpiin nähtävyyksiin. Tunnelma on odottavan innostunut. Ensimmäisenä kohteenamme on sulttaanin palatsi, joka on todella kaunis puutarhaistutuksineen ja koristelluine taloineen. Aarrekammiossa näimme maailman toiseksi suurimman timantin ja sulttaanin parvekkeelta avautuu henkeäsalpaavia maisemia - tosin silloin emme vielä tienneet, että parempaa oli luvassa!
Paikan kahvilassa suomalaisturisti joutui kokemaan järkytyksen, sillä seinälle oli tallennettu palatsissa muinoin vierailleen Urho Kekkosen nimi väärin. Turkissa Urhoamme kutsutaan Erhoksi! Seuraavaksi oppaamme johdatti meidät siniseen moskeijaan. Paikka oli suhteellisen tyhjä, lukuun ottamatta turistiryhmiä. Opas kertoikin, että moskeija on täysi perjantaisin keskipäivän rukoushetkeen aikaan, koska ajatellaan, että silloin Allah kuulee rukoukset tuhatkertaisina. Päätin palata paikan päälle silloin.
Viimeinen kohteemme oli katettu basaari. Ennen basaariin menoa oppaamme vielä muistutti, kuinka turkkilaisten kanssa tuli käyttäytyä. Vastakkaista sukupuolta ei saa katsoa silmiin, naisen on hyvä pysytellä miehen seurassa ja kaikesta kannattaa tinkiä. Selvä, sitten huivikaupoille! Ostosten teko oli hidasta, mutta tinkiminen todella kannatti. Kaiken sai yhdellä kolmososalla alkuperäisestä hinnasta. Illalla käytiin vielä kebabilla, jotka maksoivat länsimaisessa valuutassa euron!
Tiistaina menimme paikallisten käyttämään basaariin, josta turistit eivät yleensä tiedä mitään, mutta me olimme saaneet vinkkejä kaupungissa asuvilta suomalaisilta. Ainakin me tytöt hyödynsimme halvempaakin halvempia hintoja tehokkaasti. Seuraavaksi matkustimme metrolla Istanbulin luterilaiselle kirkolle. Pieni kirkko oli monen mutkan takana ja näytti kadulle päin täysin tavalliselta talolta.
Seurakunnan pastori ja nuorisotyöntekijä ottivat meidät erittäin lämpimästi vastaan. Sisällä kirkossa lauloimme virsiä turkiksi ja kuulimme seurakunnan toiminnasta. Oli mielenkiintoista kysellä, millaista on elää kristittynä muslimien keskellä. Kirkkovierailun jälkeen käymme vielä pienellä porukalla Taximin aukiolla.
Illalla tyttöjen hotellihuoneessa keskustelu käy kiivaana. Jokainen paikalla olija oli nimittäin tähän mennessä saanut kirjaimellisesti tuntea nahoissaan, että paikallisten miesten mielestä jokainen valkoinen nainen ilman seuralaista on vapaata riistaa vailla arvoa. Miesten valta tuntui, meistä tasa-arvoon tottuneista tytöistä, järjettömältä. Samaan aikaan mielessä pyöri kysymys, miltä Suomen maahanmuuttajista mahtaa tuntua.
Keskiviikkona matkasimme Bosporinsalmelle ja sieltä kalastajakylään. Lihaisan alkuviikon jälkeen kalaruoka maistui ihanalle. Murkinat mahassa aloitimme hikisen kipuamisen ylhäälle vuorelle. Metri meriltä maisemat kävivät aina vain mahtavimmiksi. Monen vesipullon jälkeen vuoren päällä hymy oli korvissa jokaisen naamalla. Näköalat olivat aivan uskomattomat! Melkein koko Istanbul näkyi ja Bosporinsalmi luikerteli kaupungin keskellä. Näkymän edessä pysähtyi väkisinkin ihmettelemään Jumalan suuruutta. Jokainen millimetri on tarkoin suunniteltu ja mikä mielettömän kaunis kokonaisuus siitä tuleekaan. Kun samalla näkee paksun saastepilven kaupungin yllä, ihmettelee myös ihmisen käsittämätöntä typeryyttä. Jumala loi kaiken täydelliseksi, ihminen halusi olla itse itsensä herra ja nyt tuhoamme kaiken kauniin.
Syvällisien pohdintojen jälkeen kiipeilen vuorella olevilla linnan raunioilla ja paistattelen auringossa. Mukanamme oli myös Istanbulissa nykyään opiskeleva entinen PK:lainen, joka kertoi meille monia mielenkiintoisia juttuja. Saimme esimerkiksi kuulla, että muslimin kanssa on erittäin helppoa keskustella hengellisistä asioista, koska heille uskonto ei ole samalla tavalla yksityisasia kuin monille länsimaalaisille. Eri uskontoja kuulemma mielellään vertaillaan.
Illalla hotellissa riemua riitti, kun nauroimme toistemme kirkkaan punaisille ihoille. Nerokas suunnitelmamme oli ottaa mukaan vain yksi aurinkorasvapurkki, sen sijaan että jokainen olisi kantanut omansa, mutta juuri tuo yksi purkki oli kolme vuotta vanha!
Torstai-aamusta ryhmämme jäsen Petteri kertoo näin. ”Herään n.klo 06:47 kämppikseni käytävältä kaikuvaan kysymykseen: ”Petteri, onko tää sun rahalaukku?” ”Joo, on se”, vastaan. ”Oliko sulla siellä rahaa?” ”Joo, oli siellä, 150 euroo.” ”Tää on ihan tyhjä.” ”Aijaa kiva.” Minut siis ryöstettiin keskellä yötä autuaasti nukkuessani. Sentään rahalaukun jätti, kivat sille. No, ei kun hotellin videokameralta etsiskelemään ryöstäjää, joka sitten löytyikin. Ei muuta kuin poliisiasemalle tekemään rikosilmoitusta. Tyyppi oli kuulemma poliisin tuttu. Onneksi en herännyt. Se mies olisi saanut kunnon löylytyksen. No ei. Olisin varmaan kuollut sydänkohtaukseen. Sain kuitenkin hotellilta 90 euroa kipurahoja, mikä ilahdutti murheista mieltäni kovasti.”
Aamuisen episodin jälkeen lähdimme tapaamaan Istanbulissa asuvia suomalaisia perheitä. Kiipesimme jälleen kukkulan laelle, tällä kertaa matka oli tosin paljon lyhyempi. Perillä söimme paikallista herkkua, eräänlaisia lettuja täytettynä vuohenjuustolla. Nami! Samalla jakauduimme ryhmiin kukin eri perheeseen. Oli innostavaa kuulla heidän työstään ja arjestaan.
Tullessamme yhteen kotiin, muut ihmettelivät, kun rupesin heti vaihtamaan kuulumisia perheen lastenhoitajan kanssa. Lienee pieni selitys paikallaan. ”Tässä on kaverini Riina, tunnemme jo vuosien takaa yhdestä musajutusta.” ”Okei, no se selittää”, kuuluu vastaus. Maailma on todella pieni!
Kun kävelemme jälleen kohti tuttua hotelliamme, vaihdamme kokemuksia päivän tapahtumista. Kaikilla on ollut mukava päivä ja yhden jos toisen mielessä kytee ajatus: ”Ehkä minäkin voisin jonain päivänä muuttaa ulkomaille.”
Perjantaille suunniteltu vierailu kristillisellä radioasemalla meni ”pöperöksi” ja niinpä pidimme päivän vapaata. Vauhdikkaan kiertelyn jälkeen rennompi päivä olikin paikallaan. Osa porukasta päätti lähteä Istanbulin keskustaan katsomaan pilvenpiirtäjiä ja rikkaampaa aluetta. Pilvenpiirtäjien kauppakeskuksiin päästäkseen oli kuulemma mentävä läpi samanlaiset turvatarkastukset kuin lentokentillä.
Itse sen sijaan toteutin suunnitelmani mennä katsomaan perjantain rukoushetkeä siniseen moskeijaan. Minä ja kaverini peitimme päämme sinisillä huiveilla, joita jaettiin turisteille oven ulkopuolella. Oppaamme oli sanonut, että turistit saavat olla katsomassa, jos ovat aivan hiljaa. Ennen rukoushetken alkua turistiryhmiä alettiin kuitenkin käskeä pois. Menemme kiireesti naisten alueelle ja koetimme näyttää ei-häiritseviltä. Saamme jäädä.
Yhtäkkiä joku mies tulee päättäväisesti käskemään kaikkia naisia siirtymään ja sulloudumme muiden mukana kapeita kierreportaita parvelle. Hiukan jännitti siinä kahtena ainoana länsimaalaisena ymmärtämättä, mitä oikein tapahtui. Vähän ajan päästä meitä tullaan jälleen siirtämään pois. Ilmeisesti käytäntö on se, että kun joku mies päättää asettua naisten alueelle, kaikkien naisten on siirryttävä. Kolmannessa paikassa saamme olla rauhassa.
Musliminaiset olivat oikein sydämellisiä. He laittoivat huivimme kauniisti eivätkä pistäneet lainkaan pahaksensa valokuvaustamme vaan sen sijaan näyttivät, mistä saisimme parempia kuvia. Muistui elävästi mieleen oman seurakuntani naisväki, kun katsoin heidän kuiskuttelevan keskenään. Tämä näyttää olevan tärkeä paikka vaihtaa naisten kesken kuulumisia, kun kerrankin miehet eivät ole häiritsemässä. Imaamin kiivettyä portailleen ja aloitettua lausumaan yhteistä rukousta, naisetkin keskittyvät rukoukseen. Oli erittäin mieleenpainuva hetki seistä siinä pystyssä kaikkien muiden kumarrellessa ympärillä. Kristityssä Suomessa uskovana saa elää vapaasti, mutta nyt todella ymmärsin, että joskus voi tulla aika, jolloin tosissaan joutuu seisomaan uskonsa takana. Kokemus herätti myös suuren surun ja hädän kaikkien niiden miljoonien ihmisten puolesta eri puolilla maailmaa, jotka eivät tunteneet Raamatun ilmoittamaa Taivaan Jumalaa.
Anna Väätäinen
Petteri Vänskä kirjoittaa:
Keskusta ( perjantai)
Päätimme parin kaverin kanssa lähteä Istanbulin keskustaan katsomaan pilvenpiirtäjiä ja rikkaampaa aluetta. Matkustimme ensin raitiovaunulla rantaan, josta kävelimme ylös Taksimin aukiolle. Siellä nautimme pienen hiukopalan, ja jatkoimme metrolla kohti keskustaa.
Tullessamme ylös metrotunnelista, vieressä oli heti hirveän kokoinen pilvenpiirtäjä nimeltään ”Metro City”. Sen alakerroksissa sijaitsi kauppakeskus, johon suuntasimme ensimmäiseksi.
Kauppakeskuksessa oli samanlainen turvatarkastus kuin lentokentillä tms. Laukut vaan paljastimen läpi ja tavarat pois taskuista. *BEEP*. Jaha, ei onnaa. Turvatarkastaja käskee ottamaan vyön pois. No selvähän tämä oli. Vyö pois ja sisään. Huh! Toimi. Pääsin sisään kauppakeskukseen, mutta ei se helppoa kyllä täällä tuntunut olevan. Kauppakeskus oli täynnä pelkkiä merkkiliikkeitä. Löytyi Lacostea, Sonya, Nikea, Pumaa jne. Hinnat olivat aika hulppeita. Esim. Lacosten t-paita 359 liraa
( ~ 200 euroa). Kävimme kaikki kerrokset läpi ja pyörimme muutamassa liikkeessä. Eipä ollut juuri varaa ostaa mitään. Supermarketti sentään löytyy, josta ostimme limua ja sandaalit (vain 5 euroa).
Kävimme vielä toisessa kauppakeskuksessa, josta löytyi musiikkikauppa. Siellä hinnat olivat suurin piirtein samaa luokkaa kuin Suomessa. Kiersimme liikettä ja ostimme muutaman levyn.
Sitten kävimme vielä katsomassa läheltä suurimmalta näyttävää pilvenpiirtäjää, jonka huipulla oli iso dollarin($) merkki. Jalat alkoivat jo olla puuduksissa kaikesta kävelystä ja päätimme lähteä takaisin Sultanahmetille syömään ja suureen basaariin, joka oli klo 19 asti auki.
Lauantai, viimeinen päivä. Herätyskello soi 06:00 ja väsytti ihan älyttömästi. Äkkiä aamupalaa, juoksujalkaa lautalle ja Aasian puolelta bussiin. Bussissa nuokkuessa oli kylmä ja taivas oli harmaa. Tästäkö pitäisi polkaista lastenleiripäivä pystyyn?
Perillä puolalaiskylässä sijaitsevassa hotellissa väsymys kuitenkin unohtui hetkessä, kun vastassa on joukko innokkaita lapsia odottavissa tunnelmissa. Lähdimme nyt jo itsekin vähintään yhtä innokkaina etsiskelemään sopia rastipaikkoja Joona-aiheiselle seikkailulle, jonka aioimme lapsille järjestää.
Aikuisten aloitettua oman ohjelmansa kokosimme lapset yhteen ja luimme heille lasten Raamatusta kertomuksen Joonasta. Sen jälkeen pienet lapset jäivät leikkimään ja isommat lähtivät ryhmissä kiertämään valmistelemiamme rasteja. Mikko ja Petteri taiteilivat teltasta ja kankaista valaan ja valaan vatsan. Siitä tuli hieno!!
Pojat keinuttivat lapsia kankaassa ikään kuin myrskyssä, josta ainakin pienemmät lapset nauttivat kovasti. Sitten lapset menivät pienen teltan eli valaan vatsan sisään, jossa oli ahdasta ja hikistä kuin Joonalla ikään. Petterin koettaessa pitää lapsia teltan sisällä Mikko luki heille Raamatusta Joonan rukouksia. Seuraavaksi sidoin lapset yhdeksi kasaksi ja kuljetin heidät omalle rastilleni. Lasten oli määrä kulkea ahtaasta portista, joka osoittautuisi mahdottomaksi ennen kuin Jumalan sana aukaisisi kahleet. Ensimmäisen ryhmän kanssa homma meni hiukan pieleen, koska lapset olivat niin pieniä, että he mahtuivat portista ennen aikojaan! Täytyi äkkiä kehitellä toinen portti. Hotellin vieraat hieman ihmettelivät kun ryömin tuolien alta testatakseni, mikä sopisi uudeksi portiksi.
Kun lapset oli leikitetty, päästiin syömään. Voi vitsikäinen, mitkä herkut! Varmaan kahdeksan eri kattauspöytää kymmenine ruokalajeineen. Oli kanaa ja lihaa, grillattua ja ei grillattua, spagettia ja pastaa, salaattia ja jälkiruokaa. Kyllä kelpasi syödä yksipuolisen kebab-viikon jälkeen.
Ruoan jälkeen sain vastuulleni kolme kuusivuotiasta tyttöä, joiden kanssa menin askartelemaan ja leikkimään. Tytöt olivat vilkkaita ja vähän väliä joku oli hukassa. Kahvitauolle tultaessa kaikki vanhemmat kuitenkin löysivät omansa. Huh!
Kahvitauon jälkeen lapsille oli vuorossa lauluseurat. Ensiksi pidin lapsille pienen hartauden ja sitten lauloimme sekä suomeksi että turkiksi. Erityisesti lapset innostuivat laululeikeistä, joita heille opetimme. Seurojen jälkeen lapset saivat leikkiä vapaasti ja yritimme kukin pitää lukua omista ”vastuulapsistamme”.
Leiri päättyi päivälliseen, joka oli vielä lounastakin hulppeampi. Bussiin oli kuitenkin kova kiire, joten syömiseen jäi harmittavan vähän aikaa. Bussissa oli väsynyttä, mutta onnellista porukkaa. Päivä oli onnistunut ja lasten vanhemmat kovin kiitollisia. Bussimatka meni Istanbulin käsittämättömän kaunista yövalaistusta katsellessa ja yrittäessä pysytellä hereillä. Bussista meidän piti välittömästi juosta viimeiselle lautalle, joka lähtikin heti, kun olimme kaikki kyydissä. Täydellinen ajoitus. Vastarannalta kävelimme ratikkapysäkille ja matkustimme tyytyväisinä hotelliin.
