Anne Laine

Annoit minulle tehtävän – Kylväjän kolehtipyhä 17.2.2019

Vuonna 2019 Kylväjän virallinen kolehtipyhä on 17.2.2019. Kolehti kootaan lähetystyöntekijöiden kouluttamiseen ja lähettämiseen Aasiaan, Afrikkaan ja pakolaistyöhön teemalla Annoit minulle tehtävän. Pyhäpäivän aiheena on ansaitsematon armo.

Kolehtipyhän materiaalit, muun muassa kolehdin esittelytekstit, kirkkokahveilla hyödynnettävä Power Point -esitys, lähetysteologi Jukka Norvannon saarnapohdinta ja esirukoukset löytyvät kolehtipyhän sivulta.

Nyt on aika sopia oman kotiseurakunnan kanssa kolehdin esittelystä ja kirkkokahveista sekä tilata lähetystyöntekijöiden kouluttamisesta ja lähettämisestä kertovia Kylväjä-lehtiä jaettavaksi kirkon ovella. Ota tehtävä vastaan, sovi kolehtikohteen esittelystä seurakuntasi kanssa, ilmoita siitä Kylväjään ja tilaa lehtinippu 20.1.2019 mennessä kylvaja@kylvaja.fi, p. 09 2532 5400 tai nettisivujen kautta.

Yhteyden juhlaa

Jo pitkän ajan kuluessa Kylväjän työssä Israelissa on pyritty luomaan yhteistyötä ja rakentamaan siltoja eri seurakuntien sekä arabikristittyjen ja messiaanisten juutalaisten välille, pääasiassa laihoin tai jopa huonoin tuloksin. Galilean alueen ryhmät ovat kokoontuneet Lavin metsään yhteiseen jumalanpalvelukseen ja retkipäivään jo parinkymmenen vuoden ajan. Aivan viime aikoina on saatu kokea ihmeellistä avautumista yhteyden suuntaan. Kokoontumisissa on erotettu aikaa myös rukoukselle, erityisesti yhteyden puolesta.

– Meidänkin seurakuntamme oli mukana retkipäivässä viime lokakuun puolivälissä, kertoo Pirkko Said, joka työskentelee Lähetysyhdistys Kylväjän palveluksessa Ebenezer-vanhainkodissa Haifassa. Ebenezer-yhdistys on toiminut Haifassa jo vuodesta 1976 ja sen tehtävänä on ylläpitää vanhainkotia kristityille, erityisesti messiaanisille juutalaisille.

– Muutama päivä ennen retkitapahtumaa mieheni Elias sai kutsun jakamaan kokemuksiaan arabien ja juutalaisten keskinäisestä yhteydestä. Neljän minuutin todistus oli niin vaikuttava, että hän sai uusia kutsuja useampaan seurakuntaan jakamaan Jumalan Sanaa, kertoo Pirkko.

– Seuraavana sunnuntaina olimme jo vierailulla Nasaretissa Hyvän Paimenen seurakunnassa. Se oli juhlallinen ja historiallinen tapahtuma, kun Elämän Leipä -kuoromme sai esiintyä. Tätä aiemmin he olivat laulaneet mikrofoneihin vain studiossa. Vastaanotto oli todella lämmin ja kahta viikkoa myöhemmin Hyvän Paimenen seurakunta tuli vastavierailulle Haifaan.

Vierailevat seurakuntalaiset olivat kyselleet, missä ovat haifalaisten mikrofonit ja diaprojektori (diaprojektori), ja heille kerrottiin, että seurakunta laulaa papereista ilman mikrofoneja. – Se ei kuitenkaan estänyt yhteyttä, vaan laulu raikui riemullisena ja voimallisena, kertoo Pirkko.

Nasaretilaiset saivat vierailusta kiitollisina sydämelleen lahjoittaa Haifaan uudet mikrofonit ja äänentoistolaitteet, jotka he samantien kävivät ostamassa ja tulivat tuomaan Pirkolle ja Eliakselle. Pastori Afifin seurakunta toivoi myös, että yhteydenpito jatkuisi, ja kesällä järjestettäisiin yhteinen seurakuntaleiri. Pirkko ja Elias Saidin seurakuntalaisten toiveesta oli varattu jo parin viikon päästä viikonlopuksi leiripaikka kibbutsilta, jonne nasaretilaiset tulivat mukaan.

– Tämä leiri oli todellinen jakamisen leiri, toteaa vapaaehtoistyöntekijänä syksyn ajan Ebenezerissä työskennellyt Kaisa Hirvikangas.

– Nasaretista kibbutsille saapui arabiseurakuntalaisia. Vastuuta olivat kantamassa myös Jerusalemista tulleet Suomen Lähetysseuran työntekijät, Kirsi ja Marko Piittala. Meidän oma matkaan lähtömme leirille tosin oli värikkäämpi kuin elokuvissa! Ensin osa haifalaisista perui lähtönsä viime minuutilla. Koska leirin oli tarkoitus olla samalla nyyttikestit, Elias joutui pikaisesti ruokaostoksille.

– Pakkasimme auton vesisateessa. Sitten yhden ryhmän autonrengas meni rikki. He eivät tunteneet tietä määränpäähän, joten jäimme odottamaan renkaan paikkaamisen ajaksi.

Oli sapatin aatto, ja siksi myös haasteellista löytää auki oleva korjaamo.

– Odottelimme autossa reilun tunnin. Kun auto saapui korjaamolta, meidän automme ei startannut… Totesinkin muille: ”Me olemme nyt oikeasti harjoittelemassa kärsivällisyyttä, yhtä Hengen hedelmää!” Onneksi olimme kaupungissa, saimme virtaa toisesta autosta, ja automme starttasi! Kaisa kertoo.

Leiriläiset pääsivät lopulta perille kibbutsille, vaikka auto oli kovilla tavaroiden paljoudesta. Kun aamulla matkaa varten valmistettu Thai-kana riisin kera oli vielä nautittu, leirillä päästiin itse asiaan.

– Seurakuntalaiset antoivat leiristä paljon myönteistä palautetta. Eniten naiset pitivät ryhmätyöstä, jossa he joutuivat pureutumaan annettuun aiheeseen arjen tilanteissa. Viikonlopun aikana moni tuli hoidetuksi, koettiin iloa, syntyi yhteyksiä, vaihdettiin puhelinnumeroita ja seurakuntamme naiset saivat kutsun Nasaretin naisten joulujuhlaan. Itse aistin osallistujien saaneen rohkaisua kristittynä elämiseen, omaan arkeen, toteaa Pirkko Said.

Villasukkia ja hartiahuiveja Ebenezer-kodin asukkaille

Villasukkaprojekti sai alkunsa vuoden 2017 pakkasilla, kun Lemin seurakunnan lähetyksen kirpputorilla jo 27 vuotta vapaaehtoistyöntekijänä palvellut Tuula Salmi tuli keskustelemaan diakoni ja lähetyssihteeri Pekka Rikkosen kanssa. Hän tiedusteli, voitaisiinko Lemin seurakunnassa kutoa villasukkia Ebenezer-kodin asukkaille.

– Innostuin ideasta ja otin yhteyttä Ebenezerin kummikoordinaattoreihin Anna-Liisa Viitaan ja Pirkko Saidiin, Rikkonen kertoo.

Pirkon selvitettyä asiaa Ebenezerissä sukkien sijaan otettiinkin tavoitteeksi hartiahuivien valmistaminen naisille ja kaulaliinojen miehille. Ahkerat neulojat tekivät 31 hartiahuivia ja 14 kaulaliinaa. Anna-Liisa Viita järjesteli kuljetuksen niin, että tutun matkanjohtajan ryhmässä lähetys vietiin perille Ebenezeriin maaliskuussa 2018. Alunperin joulujakeluun tarkoitetun “pehmeän paketin” lahjaidea vaihtui Israelin itsenäisyyden 70-vuotislahjoiksi Ebenezerin vanhuksille.

Pian Lemin seurakuntaan saapuivat sydämelliset kiitokset vanhainkodin johtaja, John C. Khourylta. Anna-Liisa Viita tarkisti johtajalta alkuperäisen idean villasukkien toimittamisesta vanhainkodin asukkaille sillä lisäyksellä, että jos sukkia on enemmän kuin 30 asukkaalle, niitä saa antaa lahjaksi lähiseudun muillekin vanhuksille Haifassa.

Vanhainkodin johtaja näyttää vihreää valoa sukkaprojektille. Niinpä tavoitteeksi otettiin 50 paria sukkia. Se täyttyi yli odotusten, villasukkia valmistui 70 paria, mikä on symbolinen luku juhlavuottaan viettäneelle 70-vuotiaalle Israelille. Sukat ehtivät hyvin Kylväjän lokakuun Israelin-matkalaisten mukana jouluksi Ebenezer-kotiin.

Hartiahuivi- ja kaulaliinaprojektin toteuttamista varten perustettiin aluksi kolmen naisen työryhmä, jossa mukana olivat Tuula Salmi, Elvi Kiili ja Kaija Värtö. Sama työryhmä jatkoi sukkaprojektissa. Lisäksi mukaan tulivat Anja Saira ja Leena Uski.

Projektiryhmän lisäksi huivien, kaulaliinojen ja sukkien kutomiseen on osallistunut joukko ahkeria lemiläisiä neulojia. Myös muualta on saatu jonkin verran neuleita.

– Tuntuu ihmeelliseltä, että halutaan itse neuloa niin paljon ja niin innokkaasti, Rikkonen toteaa.

Ahkerien neulojien voimia koetteli tosin jonkin verran kesän pitkä ja uuvuttava helle. Kuuman kesän jälkeen villasukkien kutominen sai uutta puhtia. Olihan tavoitteena saada sukat vanhuksille ennen talvea.

– Anna-Liisa Viita antoi alussa haasteen sukkien kutojille Daavidin tähti -kuvioista, Israelin lipusta ja luvusta 70 sukkien kuviointiin. Idea syntyi hänelle Suomi 100 vuotta -sukista. Kutojiamme rohkaisin lisäksi, että ihan perinteiset suomalaiset villasukatkin käyvät ilman kuviointia, Rikkonen kertoo.

– Sukkien neulomisessa oli positiivisessa mielessä haasteellisinta Daavidin tähden ja muiden symboleiden neulominen sukkiin, sukkaprojektin vetäjiin kuulunut Tuula Salmi sanoo.

Muut neulojat ovat Tuulan kanssa samoilla linjoilla. Leena Uski neuloi kahdella puikolla ensin sukan päällä olevan tähden kuvio-osuuden valmiiksi ja yhdisti sitten sen pohjapuoleen neulomalla silmukoita nostaen osat toisiinsa. Joku oli kokeillut kuviontiin silmukoiden jäljentämistä ja joku neulonut kuviot pyöröneuleena.

– Kuvioiden tekeminen tuo neulomiseen mukavaa vaihtelua, Anja Saira toteaa.

Moni neuloo sukkia televisiota katsoessaan. Varsinkin kotimaisia ohjelmia katsoessa neulominen sujuu näppärästi, kun ei televisioruutua tarvitse tuijottaa koko ajan, vaan välillä voi vilkaista käsillä olevaa työtä.

– Jos pitää lukea tekstityksiä, ei voi tehdä kovin vaativaa neuletta, Elvi Kiili mainitsee.

Lemin ahkerille naisille sukkien neulominen vanhainkotiin oli mieluinen haaste. On mukava tehdä jotain sellaista, josta uskoo vastaanottajan ilahtuvan.

– Kun tietää, miten kylmä talvi Israelissa voi olla, ja monessa talossa on vieläpä kivilattiat, niin näille on varmasti käyttöä, Kaija Värtö iloitsee.

Ilo oli molemminpuolinen.

– Onko tämä lahja meille? huudahti vanhus nähtyään matkalaukuissa kulkeneet neulomukset.

Lahjojen vastaanottajat kiittivät lähettäjiä lämpimästi.

– Ovatpa nämä kauniita. Niiden tekoon on tarvittu paljon aikaa ja taitoa!

– Tämähän tuli parahiksi kylmän sadekauden alkuun, totesi Ebenezerin asukas saatuaan lämmittävän huivin.

Ebenezer-kodista ja Makor HaTikvah’ -koulusta on tullut lemiläisille vuosien varrella tuttuja ja rakkaita.

– Lemin seurakunnan diakonia- ja lähetystyön johtokunta halusi lähetyskannatuskohteen Israelista. Halusimme rukoilla ja tukea mahdollisimman montaa israelilaista seurakuntamme ja lähetysjärjestön kautta, Rikkonen kertoo. Myös Lemin kirkkoneuvosto oli päätöksiä tehdessään myötämielinen Israel-työn tukemiselle. Aluksi harkittiin Jerusalemissa sijaitsevaa työkeskusta nimikkokohteeksi. Eri vaiheiden jälkeen päädyttiin tukemaan kahta kohdetta, sekä vanhuksia että kouluikäisiä.

Vanhusten auttamiseen löytyi Ebenezer-vanhainkoti Haifasta. Lasten ja nuorten kohteeksi valikoitui Makor HaTikvah’n messiaaninen koulu Jerusalemista. Se on tänä syksynä saanut virallisen opetusministeriön tunnustuksen Israelin valtion kouluna.

– Olemme kiitollisia siitä, että seurakuntalaiset ovat ottaneet hyvin vastaan molemmat kummikohteet. Erityisesti puhuttelevaa on se, että saamme tehdä edes jotakin holokaustista selvinneiden hyväksi sekä auttaa eri taustoista tulevia vanhuksia sekä saamme rukoilla ja antaa tukemme Jerusalemissa  lasten ja nuorten hyväksi, Pekka Rikkonen pohtii.

Ebenezer-kodin tunnettavuutta ja läheisyyttä ovat lisänneet vierailuillaan Lemillä Pertti ja Heljä Huttunen, Anna-Liisa Viita, Pirkko ja Elias Said perheineen sekä Pirkon ja Ebenezerin ystäväkirjeet. Lemiläisiä on vieraillut sekä Ebenezer-kodissa että Makor HaTikvah’ -koululla. Puhutteleva oli myös pitkään messiaanisen koulun rehtorina toimineen, Cookie Schwaeber-Issanin, vierailu Lemin seurakunnassa.

Kevään lähetyskurssi alkoi Raamattuopistolla

Lähetyskurssin avajaisjuhlan päätteeksi juhlaväki siunasi lähetyskurssilaiset. Kuva: Jussi Valkeajoki.

Lähetysyhdistys Kylväjän kevään lähetyskurssi alkoi Suomen Raamattuopistolla Kauniaisissa maanantaina 7.1. Ensimmäisen opiskeluviikon päätteeksi vietettiin kurssinavajaisjuhlaa, jossa kurssilaiset siunattiin opintoihinsa.

Lähetyskurssilaiset ovat suuren tehtävän edessä, joten Kylväjän koulutuspäällikkö Pentti Marttila aloitti avajaisjuhlan rohkaisemalla lähetyskurssilaisia raamatunkertomuksella Daavidin ja Golgatin kohtaamisesta:

– Lähetystyössä ajattelemme välillä, että olemme pieniä, heikkoja ja mitättömiä, niin kuin Daavid. Kuitenkin Daavid vei voiton Goljatista.

Hän kertoi viimeviikkoisesta tapaamistaan Pietarissa opiskelevan mongolialaisen Sainaa-pastorin kanssa. He olivat muistelleet Kylväjän työn alkua Mongoliassa 25 vuotta sitten.

– Työ alkoi pienestä, mutta tällä hetkellä sunnuntain jumalanpalveluksiin kokoontuu 700 seurakuntalaista. Pienistä aluista kasvaa lähetystyössä Jumalan armosta suurta.

Suomen Raamattuopiston toiminnanjohtaja Lauri Vartiainen muistutti puheessaan, että huolimatta monien kielteisestä suhtautumisesta lähetystyöhön kristittyjen tehtävänä on edelleen kertoa evankeliumia.

– Eikä kristinusko ole katoamassa mihinkään. Päinvastoin se menee eteenpäin suurimmassa osassa maailmaa. Hyvä sanoma leviää nopeasti, ja usko Jeesukseen valloittaa sydämiä; monesti ahdistettuna, mutta vastustamattomana voimana. Meille on vain annettu kynnettäväksi ja kylvettäväksi hieman kovempi peltosarka kaikkien maailman peltojen joukosta. Meille Raamattuopistolla Suomi, koska perustajaisät saivat sen työnäykseen, ja me jatkamme heidän viitoittamallaan tiellä. Kylväjälle, koska Kylväjän ensimmäisille sukupolville kiteytyi tehtäväksi mennä viemään evankeliumia sinne, minne muut eivät halua tai pysty sitä viemään. Ja tämän maailman lainalaisuus on, että juuri niitä kivisempiä peltoja karsastetaan.

Kirkon lähetystyön keskuksen johtaja, jalkapallotuomarinakin toimiva Jaakko Rusama vertasi lähetystyötä jalkapalloon:

– Jalkapallossa toiset pelaavat, toiset katsovat. Lähetystyössä on toisin. Olemme kaikki mukana samassa työssä, Jumalan lähetyksessä, jota saamme palvella.
– Lähetystyö on aina kokonaisvaltainen tehtävä. Kirkkoisä Augustus on sanonut: ”Muista aina todistaa Kristuksesta, joskus jopa sanoin.” Tähän todistajan tehtävään meitä kaikkia kutsutaan.
–  Lähetys on kirkkoa uudistava voima. Se on tehtävä, jota ei voida delegoida kenellekään. Se on meidän kaikkien tehtävämme.

Pitkäaikaiseen lähetystyöhön tähtäävät Miika Korppi ja Sofia Ziessler-Korppi osallistuvat lähetyskurssille pienen kolmeviikkoisen Amos-poikansa kanssa. Lähetystyöhön lähteminen on ollut heillä mielessä jo pitkään.

– Odotamme kurssilta kasvua Jumalan lapsina. Odotamme myös saavamme valmiuksia siihen, miten osaisimme olla monen ihmisen elämässä mukana niin, että he oppisivat tuntemaan Jeesuksen.

Lyhytaikaiseen lähetystyöhön valmentavalla kurssilla opiskelevalla Markku Kaanaalla haave lähetystyöhön lähtemisestä syntyi muutama vuosi sitten Israelissa, missä hän päätti, että eläkepäivien koitettua olisi aika lähteä lähetystyöhön.

– Tekniselle osaamiselle on varmasti tarvetta, ja haluan palvella siellä, minne minut lähetetään.

Lähetysjohtaja Pekka Mäkipää totesi, että lähetyskurssin avajaiset ovat kuin pitkään odotetun uuden lapsen syntymä.

– Sitten katsotaan, millaisia rukouksen lapsia sieltä tulee. Tällä kertaa sieltä tuli Miika, Sofia, Aamos, Markku, Matti ja Hanna.

Mäkipää kertasi kohtia, joissa lapsi itkee Raamatussa. Hän viittasi Vanhan testamentin kohtaan, jossa enkeli sanoo: ”Älä ole huolissasi. Jumala on kuullut pojan itkun.”
– Jumala käytti enkeliä sanansaattajanaan. Lähetyskurssilla te kurssilaiset valmistaudutte sanansaattajan tehtävään.

Kevään lähetyskurssille osallistuu viisi opiskelijaa. Kaksi heistä tähtää pitkäaikaiseen lähetystyöhön. Kolme opiskelijaa valmistautuu kurssilla lyhytaikaiseen lähetystyöhön Ateenassa ja Israelissa. Uudella lyhytaikaisen lähetystyön linjalla opiskellaan kaksi kuukautta ja lähdetään sen jälkeen kolmen kuukauden harjoitteluun Kylväjän työalueella.

Lähetyskurssi järjestetään yhteistyössä Lähetysyhdistys Kylväjän, Suomen Raamattuopiston, Kirkon Koulutuskeskuksen ja Kirkon Lähetystyön Keskuksen kanssa.

Miika Korpin ja Sofia Ziessler-Korpin vaiheista voit lukea lisää Kylväjä-lehdessä olleesta artikkelista.

Lue Lauri Vartiaisen koko puhe Kylväjä-blogista.

Jumala varusti kantamaan hedelmää – Ulaanbaatarista Berliiniin ja takaisin

On sunnuntaiaamu, olemme juuri saapuneet kirkolle ja Lhamaa (67 vuotta) tulee luoksemme hieman hermostuneen oloisena.

– Teemmekö me nyt sen haastattelun? hän kysyy arkaillen. Viime viikolla olimme kysyneet, haluaisiko hän kertoa omasta elämästään ja siitä, miten hän on päätynyt palvelemaan seurakunnassaan ja elämään Kristukselle uskollisena. Mongolialaisen kristityn, Lhamaan, elämäntarina on vahva todistus siitä, kuinka Jumalan suunnitelmat ovat uskomattomampia kuin me voimme kuvitella. Jumala on johdattanut Lhamaata Mongoliasta Saksaan ja takaisin – paikalle, jossa hänen uskonsa on kantanut hedelmää jo yli 20 vuoden ajan.

Lhamaa syntyi Ulaanbaatarissa kommunistisessa Mongoliassa vuonna 1952 tavalliseen mongolialaiseen ateisti-buddhalaiseen perheeseen.

– Minulla on neljä sisarusta. Asuimme kaikki yhdessä äitini, isäni ja isoäitini kanssa. Kävin koulua ja elämä oli normaalia. Kun valmistuin 10. luokalta vuonna 1974, päädyin aloittamaan vuoden saksan kielen kieliopinnot yliopistossa. Kun olin oppinut kieltä tarpeeksi, muutin seuraavana vuonna silloiseen Itä-Saksaan opiskelemaan vaatetuotantoa Itä-Berliiniin. Valmistuin siellä tekstiili-insinööriksi vuonna 1981, minkä jälkeen muutin takaisin Mongoliaan. Sain täällä töitä eräästä vaatetehtaasta, jossa työskentelin melkein 20 vuotta.

Mongolia oli maassa tapahtuneen kommunistisen vallankumouksen myötä ollut sosialistinen maa vuodesta 1924 eteenpäin. Lhamaan työskennellessä vaatetehtaassa vuoden 1989 Itä-Euroopan vallankumousten ja kommunistipuolueiden luhistumisten vaikutukset saapuivat myös kaukaiseen ja kahden suurvallan, Kiinan ja Neuvostoliiton, keskelle jääneeseen eristäytyneeseen Mongoliaan. Vuonna 1990 Mongoliassa tapahtunut demokraattinen vallankumous johti monipuoluejärjestelmän käyttöönottoon, uuden perustuslain tekemiseen ja siirtymiseen vapaaseen markkinatalouteen.
Historian suurten mullistusten aallot rantautuvat lopulta aina myös pienen ihmisyksilön kotiin. Muuttunut poliittinen ja yhteiskunnallinen tilanne omassa kotimaassa ei jättänyt Lhamaankaan elämää koskettamatta.

– Vaatetehdas, jossa työskentelin, yksityistettiin ja jäin lopulta työttömäksi vuonna 1995. Minulla ei ollut enää toimeentuloa. Silloin päätin muuttaa takaisin Saksaan, Lhamaa kertoo. Kahden vuoden ajan Lhamaa eli Berliinissä elämää, joka oli hänelle jo ennestään tuttua opiskeluajoilta, kunnes vuonna 1997 hän meni ensimmäistä kertaa elämässään kirkkoon. – Olin ystävystynyt Berliinissä erään paikallisen naisen kanssa ja hän kutsui minut erään pienen luterilaisen seurakunnan joulujuhlaan. Hän sanoi, että minun täytyy tulla! Niin minä sitten menin.

Tämä pieni luterilainen seurakunta oli Pyhän Marian kirkko, joka sijaitsee entisen Länsi-Berliinin puolella.

– Olin ihmeissäni siitä, kuinka kaunis kirkko oli ja kuinka ihana joulujuhla oli. Ystäväni esitteli minut seurakunnan pastorille, ja minut vastaanotettiin lämpimästi seurakunnassa. Pastori auttoi minua myöhemmin jopa käymällä kanssani maahanmuuttovirastossa selvittelemässä maassaololupapapereitani. Olen seurakunnan ihmisille edelleen hyvin kiitollinen kaikesta saamastani tuesta ja avusta.

Lhamaa kastettiin noin vuosi sen jälkeen, kun hän ensimmäistä kertaa oli astunut kirkon sisälle. Jumala oli kuitenkin varannut kristityksi kääntyneen Lhamaan kohdalle jo seuraavan yllätyksen. Parin vuoden ajan hän osallistui seurakunnan toimintaan aktiivisesti ja palveli eri tehtävissä. Oleskelulupasyistä Lhamaan täytyi kuitenkin palata Mongoliaan tammikuussa vuonna 2000. Hän oli jälleen työtön, mutta saksalaisten ystävien ja kontaktien kautta sai töitä Keski-Gobin maakunnasta, joka sijaitsee pääkaupungista etelään.

– Työskentelin kolme vuotta johtotehtävissä erään kristillisen ulkomaalaisen järjestön koulutushankkeessa, joka oli suunnattu sokeille ihmisille. Keski-Gobissa aloin käydä pienessä paikallisessa seurakunnassa ja osallistuin siellä raamattupiiriin. Jaoimme yhdessä muiden kristittyjen kanssa evankeliumia ihmisille, joita kohtasimme arjessamme.

Kolme vuotta Keski-Gobissa työskenneltyään Lhamaa muutti takaisin Ulaanbaatariin, jossa hän alkoi etsiä luterilaista seurakuntaa, johon kotiutua.

– Niinpä minä sitten lopulta tutustuin Kylväjän työhön ja Säin medee -seurakuntaan, Sainaa-pastoriin ja Pentti ja Marja-Kaarina Marttilaan, jotka silloin työskentelivät lähetteinä Mongoliassa. Sain töitä Kylväjän kehitysyhteistyöhankkeesta ja työskentelin kaksi ja puoli vuotta taloudenhoitajana eläkkeelle jäämiseeni asti. Eläkkeelle jäätyäni olen toiminut omaishoitajana pojalleni, joka sairastaa kotona. Nyt, kun minulla on enemmän aikaa, voin toimia aktiivisesti Säin medee -seurakunnassa.

Lhamaan kasteesta on kulunut nyt 20 vuotta. Hän on ollut mukana Ulaanbaatarin Säin medee (suomeksi Hyvä uutinen) -seurakunnan toiminnassa Ulaanbaatariin palaamisesta lähtien.

– Aika on kulunut hirveän nopeasti! Raamatusta, rukouksesta ja kristittyjen yhteydestä on tullut tärkeä osa elämääni. Usko on todella muuttanut minua. Ennen en esimerkiksi tiennyt, minkälaista kristityn elämä on. Olen saanut kasvaa kristittynä ihmisenä ja nyt, kun ajattelen vanhaa elämääni ennen Jeesuksen tuntemista, seurakunnassa käyminen ja usko ovat muuttaneet minun ja poikani elämää suuresti. Ennen Kristusta elämäni oli pimeää ja tein vääriä asioita, Lhamaa selittää avoimesti.

– Sain vastaanottaa uskon lahjan. Raamatun lukemisen ja seurakunnassa saadun opetuksen myötä olen ymmärtänyt sen, että palvelu, auttaminen ja evankeliumin kertominen ovat kristityille annettuja tärkeitä tehtäviä. Kun olin Saksassa ja olin saamassa kasteen, minulle luettiin Raamatusta Markuksen evankeliumista sanat: ”Joka sen (evankeliumin) uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” (Mark. 16:16) Minulle on tärkeää Kristuksen kanssa puhuminen ja yhdessä hänen kanssaan eläminen. Ilman häntä en pysty tekemään mitään, en ole mitään. Näistä syistä minä haluan kertoa Jeesuksesta myös muille ihmisille. Evankeliumin kertominen antaa minulle suurta iloa. Me teemme Jeesuksen työtä.

Lhamaa on vuosien varrella nähnyt monen lähetystyöntekijän työn jäljet ja siunaukset omassa seurakunnassaan. Hän muistaa hyvin, kun Pentti ja Marja-Kaarina olivat töissä Ulaanbaatarissa.

– Etenkin Marja-Kaarina on ollut minulle tärkeä henkilö, koska hänen kanssaan käänsimme monia kristillisiä kirjoja, muun muassa Vähän ja Ison katekismuksen. Marja-Kaarina vastasi käännöstyöstä ja minä olin välillä hänen apunaan mongolin kielen osalta. Aina kun käänsimme tekstejä, Marja-Kaarina selitti minulle samalla raamatunkohtien merkityksiä. Opin häneltä paljon. Niko ja Marija Ijäs olivat aloittamassa nuorten liikuntatoimintaa. Marija opetti meille seurakunnan naisille kokkaamisesta ja terveellisestä ruokavaliosta. Paljon tärkeää työtä on tehty, hän kiittelee.

Lhamaa näkee selkeästi lähetystyöntekijöiden kantamat hedelmät seurakunnassaan. Kun häneltä kysyy, millä tavoin hän itse on ollut kantamassa hedelmää, hän puhuu hyvin vaatimattomasti.

– Viime aikoina olen ollut vetämässä naisten raamattupiiriä Zuunmodissa, pääkaupunki Ulaanbaatarista 40 km etelään erään toisen seurakuntalaisen kanssa. Tänä syksynä olemme käyneet siellä seitsemän kertaa opettamassa Raamatusta ja Jeesuksesta. Haluamme kertoa evankeliumia eteenpäin ja olla luomassa seurakuntayhteyttä paikkakunnalla, jossa seurakunnassa ei ole paljoa muuta toimintaa tällä hetkellä. Todistamme Jeesuksesta, mikä on tärkeää ja hyvää työtä. Ulaanbaatarissa olen ollut mukana evankeliointityössä, jossa olemme kiertäneet kirkon lähellä olevissa kerrostaloissa kertomassa evankeliumia. Tästä tekemästä työstä on ainakin yksi perhe alkanut käydä seurakunnassamme. Olemme hyvin iloisia, Lhamaa kertoo.

Lhamaan kertoessa omaa tarinaansa ja hänen toteuttamaansa tehtävää evankeliumin eteenpäin viemisessä yksi asia toistuu hänen puheessaan useaan otteeseen.

– Minulle on ollut tärkeää yhdessä tekeminen muiden kanssa. Yksin tekeminen ei ole hyvä. Haluamme uskovien kanssa tehdä asioita yhdessä ja palvella muita ihmisiä yhdessä. Mielestäni joukolla tekeminen on tärkeää.

Lhamaata haastateltuani seurakunnan jumalanpalvelus alkaa. Kun jumalanpalvelus on loppunut, kerään kokoon soittimia ja nuotteja ja huomaan Lhamaan kantavan tarjotinta, jolle hän kerää muovikuppeja, joista kaikki ovat juoneet paikalliset ”kirkkokahvit” – tosiasiassa juomme aina jääteetä emmekä kahvia. Ojennettuani hänelle tyhjän kuppini hän siirtyy reippain askelin tiskaamaan kuppeja kirkon perällä olevan kylpyhuoneen käsienpesualtaalle. Hän palvelee uskollisesti ja ilolla, omilla lahjoillaan, omalla paikallaan. Ilo ja kiitollisuus nousevat sydämeeni. Olen iloinen siitä, että olen saanut oppia tuntemaan Lhamaan.

Yksin tai yhdessä, ääneen puhuen tai hiljaa palvellen, rohkeasti tai arasti, aina omana itsenämme voimme jokainen kertoa siitä, minkä varaan olemme elämämme perustaneet – voimme jokainen kantaa hedelmää. ”Älkää heitä pelätkö älkääkä hämmentykö, vaan pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu.” (1. Piet. 3:14–15)

 

Teksti: Ella Henriksson

Kuva: Janne Henriksson

Seurakunnan perustamista seuraava askel: oma raamattukoulutus

Paimentolaisten seurakuntakoulu kasvattaa pienten seurakuntien vastuunkantajia Mongoliassa. Evankeliumi leviää jurtasta jurttaan.

– Kun tulin Mongoliaan ensimmäisen kerran 90-luvun lopulla, oli maa juuri avautumassa monille uusille vaikutteille. Maan ensimmäinen seurakunta oli perustettu muutama vuosi aikaisemmin. Uusia pieniä seurakuntia alkoi syntyä. Joitain innokkaita ja hyviäkin kansallisia evankelistoja alkoi ilmaantua. Ihmiset kuuntelivat hyvää sanomaa halukkaasti. Seurakunnissa vaihtuvuus oli suurta. Niillä ei yleensä ollut vielä omia toimitiloja ollenkaan. Uuden testamentin ensimmäinen käännös oli ilmestynyt hiljattain. Vanhaa testamenttia käännettiin parhaillaan. Tuolloin olin sisäänajovaiheessa, ja paljon virheitäkin tuli tehtyä, mutta niistä opittiin, muistelee Mongolian-lähetti Mika Laiho.

– Miten näitä uusia ihmisiä, joilla ei ollut mitään kristinuskon tuntemusta pitäisi opettaa oli heti alusta alkaen iso kysymys. Maallikkolähettinäkin pystyin antamaan tuolloin tarvittavaa perusopetusta: kasteopetus, raamattupiirit ja monet keskustelut vastuunkantajien kanssa tulivat itsellekin tutuksi. Yritimme myös järjestää viikon mittaisia kursseja, joilla oli opetusta lähinnä iltaisin, kertoo Laiho.

Kylväjän lähetysteologi Jukka Norvanto vierailee vuosittain opettamassa Paimentolaisten seurakuntakoulussa.

Pääkaupunkiin oli syntymässä yhteiskristillinen raamattukoulu ja siellä olevilla seurakunnilla oli myös omaa opetusta. Maalla sellaista ei kuitenkaan ollut. Usein näytti myös käyvän niin, että jos maalta lähetettiin pääkaupunkiin joku opiskelemaan, hän ei enää palannutkaan kotiseudulleen.

– Jo tuolloin oli rukousaiheenamme säännöllisen raamattukoulutuksen saaminen Arhangaihin, kertaa Laiho.

Aika monta vuotta kului ennen kuin päästiin tuumasta toimeen. Ensin syntyi seurakunta, jonka pastorilla oli myös haave raamattukoulutuksesta. Paimentolaisten seurakuntakoulu alkoi Arhangaissa syksyllä 2016.

– Palvelemme erityisesti alueen pieniä seurakuntia, joilla ei ole mahdollisuutta lähettää pitkäaikaisia opiskelijoita pääkaupunkiin. He voivat tulla viikon kestävälle koulutusjaksolle omista kylistään.

Monet yöpyvät tuttujen tai sukulaisten luona, osa kirkolla, jossa koulutus järjestetään. Vuodessa on neljä jaksoa, ja tämä ensimmäinen kurssi kesti kaksi vuotta, opetusta oli siis yhteensä kahdeksan viikkoa. Paimentolaisten seurakuntakoulun molempina kesinä on ollut myös harjoittelujakso seurakunnan leirillä.

Syksyllä 2016 alkanut Paimentolaisten seurakuntakoulun ensimmäinen kurssi Arhangain läänissä Mongoliassa sai todistukset käsiinsä joulun alla. Kaksivuotisen koulutuksen suoritti 12 seurakuntien vastuunkantajaa. Yhteensä koulutukseen osallistui yli 40 henkeä, joista osa jatkaa opintojaan vielä seuraavan kurssin kanssa.

Haaveissa on tavoittaa alueen paimentolaisia ja tuoda hyvää sanomaa heille ymmärrettävällä tavalla. Mongolian perinteinen elinkeino on liikkuva karjan laidunnus. Paimentolaisten parissa on yllättävän vähän kristittyjä.

– Oikein kukaan ei tunnu keksineen hyviä toimintamuotoja. Meidänkin opiskelijoistamme useimmat asuvat kylissä, ja osalla on myös omaa karjaa. Monilla on kiertävää paimentolaiselämää viettäviä sukulaisia, pohtii Mika Laiho.

Opetuksen suunnittelussa iso kysymys on ollut löytää tasapaino luokkahuoneeseen sopivan teoreettisen opiskelun ja käytännöllisemmän harjoittelun välillä.

– Omien havaintojeni perusteella aika harvoilla meistä on oikealaiset lahjat ja esitystapa, jolla sanoma tulee eläväksi ja ymmärrettäväksi kansankielellä. Mutta joillakin on sellainen kyky, ja heitä on ilo kuunnella. He käyttävät kertomuksia ihan tavallisesta arjesta ja osaavat liittää siihen elävästi ja ymmärrettävästi kristillisen sanoman, miettii Laiho.

– Opetus tuntuu tukeneen etenkin sellaisia pikkuisia kyläseurakuntia, joissa on olemassa oma, ainakin jollakin tavalla toimintaa vetämään kykenevä paikallinen johtaja tai vetäjä.

Lähes kaikki kyläseurakunnat ovat pieniä, muutaman ihmisiä ryhmiä, jotka ovat usein syntyneet jonkin evankelioimisporukan vierailun jälkeen. Evankelioijat ovat jatkaneet matkaansa, ja uskoon tulleet ovat jääneet ihmettelemään, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Yhdessä vähän aktiivisemmassa seurakunnassa on teologisen koulutuksen saanut vetäjä, muissa vastuu on maallikoilla.

– Omalle seurakunnallemme, jonka tiloissa ja organisoimana koulutus tapahtuu, on koulutuksen tärkein anti omien sivuseurakuntien tukeminen. Meiltä käsin on aloitettu 4–5 sivuseurakuntaa, joissa on säännöllistä toimintaa. Kaikkien näiden vetäjät osallistuvat koulutukseen. Näiden vastuunkantajien kasvua on ollut jännittävä seurata. Asiathan eivät tapahdu yhdessä yössä, vaan asiat vaativat aikaa. Mutta kun ihmisellä itsellään on kiinnostus, asiat alkavat soljua eteenpäin, ja ymmärrys ja osaaminen lisääntyvät. Erityisen kivoja ovat koko perheen kanssa seurakuntaan tulevat ihmiset, toteaa Laiho tyytyväisenä. Työ kantaa hedelmää.

Yhdessä soittaen, yhdessä Jumalaan uskoen

Musiikkikerho Mongoliassa on tärkeä paikka paikallisille nuorille. Musiikin kautta he pääsevät myös osallistumaan jumalanpalveluksiin.

On lauantai ja astun Säin medee -seurakunnan vanhan tiilisen kirkkorakennuksen pihalle valmiina pitämään musiikkikerhoa seurakunnan nuorille. Minulla itselläni ei ole avainta kirkkoon, mutta odoteltuani hetken kirpeässä pakkasessa seurakunnan pastorin tytär Iveel saapuu avaimen kanssa avaaman oven. 14-vuotias Iveel opiskelee kerhossa pianon soittoa.

”Säin bäinoo? Hei! Oletko levännyt hyvin?” tervehdin Iveeliä, kun hän lähestyy. ”Säihän amarsan. Hyvin lepäsin”, hän vastaa ujosti ja hymyilee. Joskus arastelen juttelemista ja kuulumisten vaihtamista nuorten kanssa, koska en osaa mongolin kieltä niin sujuvasti kuin haluaisin. Iveel, Oochka ja Ornaa ovat käyneet nuorten musiikkikerhossa viime vuoden marraskuusta asti, joten ujostelut puolin ja toisin alkavat nyt jo hieman väistyä, kun olemme oppineet tuntemaan toisiamme paremmin.

17-vuotiaat Oochka ja Ornaa opiskelevat kerhossa kitaran soittoa. Kun aloitamme kerhon, pyydän yhtä nuorista rukoilemaan lyhyesti kerhon ja päivän puolesta. He jännittävät rukoilemista ääneen, mutta aloitettuaan he rukoilevat rohkeasti ja Jumalan suojelukseen ja johdatukseen luottaen. ”Siunaa tämä musiikkikerhomme ja anna meidän oppia tänään uusia asioita Ellalta.” Mongolikristityt tuovat elämän pienetkin asiat Jumalan eteen. Tätä asiaa olen saanut usein ihailla heissä.

Pyydän Oochkaa ja Ornaa virittämään kitarat kännykkäsovelluksen avulla. Nyt he jo osaavat homman hienosti ja sujuvasti. Aluksi opiskelimme kerhossa soitinten viritystä, sointuja, säestysrytmejä ja hieman musiikinteoriaa. Kesään mennessä nuoret ovat oppineet soittamaan sujuvasti seurakunnan laulukirjasta melkein minkä tahansa laulun. ”Olen ylpeä teistä” takeltelin heille, kun he ensimmäisen kerran säestivät kanssani jumalanpalveluksessa kolehtilaulun viime vuoden lopulla.

Kevään aikana olemme jo melkein joka viikko säestäneet jumalanpalvelusten yhteislaulut yhdessä soittaen. Useimmin myös pastori Säinää tulee mukaan soittamaan ja johtamaan yhteislaulua. Lauantaisin valitsemme nuorten kanssa seuraavana päivänä laulettavat yhteislaulut. Usein Oochka ehdottaa innokkaasti uusia lauluja, joita en vielä tunne hyvin. Jos lauluista ei löydy nuottia melodialla, lupaan hänelle kuunnella laulun YouTubesta ja opetella laulamaan sen, jotta voimme soittaa laulun sitä seuraavalla viikolla.

En ymmärrä laulujen kaikkia sanoja, mutta laulut koskettavat minua siitä huolimatta. Pyhä Henki puhuu meille tavoilla, joihin oma ymmärryksemme ei aina yllä. Musiikin voiman seurakunnan rakennusvälineenä saa huomata joka sunnuntai, kun mongolikristityt laulavat Jumalalle suoraan sydämestään. Juuri sellaisina hetkinä olen suuresti kiitollinen siitä, että Jumala on johdattanut minut näiden nuorten ja seurakuntalaisten pariin ja saan tehdä tätä työkseni.

Teksti ja kuvat: Ella Henriksson

Ella Henriksson (28 v.) toimii lähetystyöntekijänä Mongoliassa Ulaanbaatarissa miehensä Jannen kanssa. Ella oli haastattelussa Lähetysvartissa Radio Deissä ke 12.9.2018. Haastattelu on tallennettu kuunneltavaksi www.kylvaja.fi/hedelmaakantavaksi tai

1. tästä linkistä     
.

Jouluksi kotiin – pakolaistyötä Ateenassa

Masihin perheen matka on kulkenut Pakistanista Suomen kautta lähetystyöhön Ateenaan, missä he viettävät joulua suuren pakolaisjoukon keskellä.

Kreikkalaisen talon parvekkeelta kuuluu suomenkielistä puhetta. Koulupoika katselee uutta asuinaluettaan ja juttelee Skypessä luokkakavereilleen Suomeen. Ollaan Kreikan Koropissa, jota kutsutaan Pikku-Intiaksi.

Liki kaikki paikalliset puhuvat punjabia, ja kieltä ymmärtävät hyvin myös pojan, Josh Masihin pakistanilaissyntyiset vanhemmat. Siinäpä yksi syy Joshin muutolle pois Suomesta, kotimaastaan; vanhemmat tulivat Kreikkaan pakolaistyöhön.

– Muutto on sujunut hyvin, vaikka aluksi kaikki olikin haastavaa, kertoo perheen isä, Faisal Masih. Olihan seutu ja kieli meille vierasta. Olimme saaneet kutsun liittyä Ateenassa Crossroads -järjestön työtiimiin. Se on meille suuri rukousvastaus ja etuoikeus.

– Poikamme Josh on sopeutunut uuteen kouluun, vaikka läksyjä onkin enemmän kuin Suomessa, ja koulupäivät ovat pitkiä, perheen äiti, Bella Masih iloitsee. Josh on löytänyt ystäviä, ja yhteyttä kotimaahankin pidetään yllä. Joshin äidinkieli on suomi.

Masihien tie Kreikkaan ja lähetystyöhön kulki Suomen ja Lähetysyhdistys Kylväjän kautta. Kotimaa Pakistan on maailman suurimpia muslimimaita, väkiluku on noin 200 miljoonaa. Toisin kuin useimmat Kreikan intialaisista, pakistanilaisista ja afgaaneista, Masiheilla ei ole pakolaistaustaa. He ovat muuttaneet työn perässä – Bella nyt jo toistamiseen.

– Bella muutti Suomeen vuonna 2004 työhön erääseen perheeseen, minä sen jälkeen opiskelemaan lakia. Kuulumme kotimaamme pieneen kristittyyn vähemmistöön. Suomessa työskentelimme viimeksi suntioina. Opiskelimme Kristittynä Suomessa -opintolinjalla Kauniaisissa. Siellä tutustuimme lähetyskurssilaisiin, ja kiinnostus lähetystyöhön kasvoi, Faisal muistelee.

– Aluksi minusta tuntui, että lähetyskutsu oli vain miehelläni, mutta lähetyskurssilla ymmärsimme, että Jumala ei etsi työhönsä superihmisiä. Myös tavalliset ja heikot kelpaavat, sellaisetkin, kuin me, Bella iloitsee.

– Jumala ei kysy, olemmeko taitavia, vaan sitä, tahdommeko olla Hänen käytössään. Olin masentunut ennen kuin ymmärsin tämän, Faisal kertoo elämästään ennen Kauniaisten aikaa.

– Elämä tuntui tyhjältä. En tiennyt, kuka minua voisi auttaa. Jumala näki pimeyteni ja tarttui minuun. Hän toi minut valoon ja antoi minulle tehtävän. Rukouksemme on, että Jumala edelleen johdattaisi meitä, ja antaisi työtovereita tiimiimme kotikylässämme Koropissa. Teemme työtä pääasiassa Ateenassa; sinne saapuu pakolaisia runsaasti päivittäin, Faisal kuvaa työn luonnetta.

Pakolaisten matka Kreikasta eteenpäin voi vaikeutua ja odottelu pitkittyä, joten perheitä pyritään tavoittamaan muun muassa Crossroadsin pakolaiskeskuksessa. Se on yksi Lähetysyhdistys Kylväjän yhteistyötahoista Ateenassa. Kylväjän näky on lähettää lähettejä sinne, missä ei enää tai vielä tunneta Kristusta. Masihien työ on pakolaisten kohtaamista, rohkaisua, arjen tarpeissa auttamista ja keskusteluapua.

Myös pakolaisten hengelliset tarpeet huomioidaan. Pakolaiskeskuksen ohjelmassa on yhteisten aterioiden ja muiden virikkeiden lisäksi pieniä hartaushetkiä. Kristillistä sanomaa kylvetään myös Jeesus-filmien avulla.

– Rukouksemme on, että kylvetyt siemenet itäisivät ja usko syntyisi pakolaisten sydämissä. Heidän keskuudessaan on myös kristittyjä, joita haluamme kutsua kotiimme, myöhemmin kenties seurakuntayhteyteen. Tähän työhön pyydämme teitä rukousavuksi: pyydä, että Jumala lähettäisi vapaaehtoisia työhön rinnallemme, Faisal haastaa.

– Kohtaamme paljon lapsiperheitä. Olisi mahtavaa, jos meillä olisi jakaa heille leluja, Bella innostuu. Ehkä joku saa sydämelleen lahjoittaa niitä meille? Näiden pakolaisperheiden parissa vietämme tulevan joulun. He ovat nyt meidän perheemme – ja me olemme heidän perheensä täällä kaukana kotimaasta.

Joshilla on edessään ensimmäinen joulu poissa kotoa, Suomesta. Millainen se sitten onkaan, joulupukkia hän ei enää odota. Eikä maa taida olla lumesta valkoinen! Isän lapsuudessa maasta tehtiin valkoinen käyttäen pesupulveria avuksi.

– Eihän kotiseudullani satanut lunta. Olen katolisesta perheestä, ja jouluperinteisiimme kuului, että levitimme pulveria kaduille jouluksi. Pihoilla kiersi nuorukaisten lauluryhmiä, ja kaikki saivat uusia vaatteita jouluksi, Faisal muistelee. Äiti valmisti puuroa, khiiriä, joka maustettiin sokerilla, ei suolalla, kuten teimme Suomessa. Joulukirkon jälkeen perheet lähtivät puistoihin, eivät suinkaan hautausmaakierroksille kynttilöitä viemään.

– Joulun sanoma on kaikkialla sama. Vapahtaja syntyi synkkänä aikana tuomaan kansalleen rauhan. Jeesus kohtasi köyhiä ja sairaita ja paransi heitä. Jumalalla on sama hyvä tahto ihmisiä kohtaan yhä. Olemme kiitollisia lähettäjillemme, jotka mahdollivat työmme tämän päivän köyhien ja kodittomien keskellä. Rukoilemme teidän puolestanne ja kiitämme teistä Isäämme, Faisal lupaa.

Jeesus on Rauhanruhtinas, joka toi lohdun ihmisille. Hän elää sydämissämme tänäänkin, kiittää Bella.

Marjaana Kotilainen

Uusi elämä Euroopassa

Pakolaismatka on tuonut Ateenaan tuhansia ihmisiä, joista moni on saanut löytää Jeesuksen.

Sota ja traumaattiset muistot eivät ole ainoita asioita jotka yhdistävät Eurooppaan saapuneita pakolaisia. Monet kertovat kohdanneensa matkallaan ensimmäistä kertaa elämässään kristittyjä Kreikan saarien pakolaisleireillä tai Ateenassa. Kristittyjen kohtaaminen on aiheuttanut hämmennystä, koska päinvastoin kuin muslimeille yleensä on opetettu, he eivät ole olleetkaan sellaisia moraalittomia ihmisiä, joista kannattaa pysytellä kaukana. Kristittyjen osoittama käytännön huolenpito ja rakkaus koskettaa. Perinteinen länsimainen julistus synnistä ja anteeksiannosta ei välttämättä ole se mikä puhuttelee, pikemminkin Jumalan rakkaus ja kiinnostus ihmistä kohtaan, ja se rauha ja toivo mitkä ovat Jeesuksessa löydettävissä. Usein kääntyneet kertovat myös yliluonnollisista kokemuksista, esimerkiksi Jeesuksen kohtaamisesta unessa. Nämä asiat yhdistettynä vapauteen kysyä ja kuulla kristinuskosta ovat monelle merkittäviä.

Kreikassa on tällä hetkellä satoja, ellei tuhansia pakolaistaustaisia uusia kristittyjä. Pakolaisseurakuntien pastorit kertovat että opetuslapseuttamiselle on suuri tarve. Moni haluaa lähteä seuraamaan Jeesusta, mutta uskoon kasvaminen ja kristittynä elämisen opettelu on pitkä prosessi. Tasapainoinen ja luotettava Raamattuopetus uskon alkumetreillä olisi välttämätöntä.

Monen pakolaisen kotimaassa kristityt ovat vakavan vainon kohteena, ja on selvää, ettei käännynnäisiin suhtauduta suopeasti Euroopankaan puolella. Jeesuksen löytänyt perheenäiti ei halua kertoa kuin muutamille luotetuille, että on jättänyt islamin uskon. Hän kertoo pelkäävänsä ihmisten puheita eikä halua herättää mitään epäilyjä. Eikä pelko ole aiheeton, kääntyneitä uhkaillaan ja eriasteista vainoa esiintyy. Uskoon tulleet pakolaiskristityt suhtautuvat hyvin eri tavalla vainon mahdollisuuteen. Osa pelaa varman päälle, kuten tämä perheenäiti, ja toiset, kuten hänen ystävänsä, jätti heti huivin käytön ja alkoi kertoa muille Jeesuksesta, vaikka välillä pelkääkin. Molemmat kertovat rukouksen auttavan niinä hetkinä jolloin epävarmuus ja huoli tulevaisuudesta uhkaavat viedä voimat.

Teksti ja kuva Hanna Skyttä

Yksinhuoltajaäidit työllistyvät Mongoliassa

Mongolian Arhangain maakunnassa toiminut yksinhuoltajaäitien koulutus- ja työllistämisprojekti on jatkanut toimintaansa aktiivisesti vuoden 2018 aikana. Projektin johtaja M. Ankhtuya kertoo, että projekti on tänä vuonna järjestänyt koulutuksia ja tapahtumia yksinhuoltajaäideille seitsemässä eri kylässä. Tapahtumia ja koulutuksia on järjestetty noin 50 kappaletta ja niiden osallistujamäärä yhteensä on noussut yli tuhanteen kolmeensataan.

Muun muassa ammatillista koulutusta ja pienyrittäjyyskoulutusta työttömille yksinhuoltajaäideille tarjoavan projektin työntekijät ovat koulutuksien ja tapahtumien järjestämisen lisäksi tänä vuonna jatkaneet keskusteluja yksinhuoltajaäitien kanssa.

– Pyrimme kuulemaan yksinhuoltajaäitejä ja selvittämään, minkälaisia ongelmia ja haasteita he kohtaavat arjessaan ja miten heitä voitaisiin auttaa, Ankhtuya kertoo. Keskustelut ja projektitoimintaan osallistuneilta äideiltä saatu palaute auttaa projektin työntekijöitä suunnittelemaan tapahtumien ja koulutuksien sisältöä.

Joitakin projektin tuloksia voidaan jo mitata. Vuonna 2017 aloitetussa projektissa muun muassa 17 yksinhuoltajaäitiä on saanut kampaajakoulutusta, 20 äitiä koulutusta maitotuotteiden valmistuksesta ja 4 äitiä kokkikoulutusta. Ammatillista koulutusta saaneista on muodostunut kuusi toimivaa pienyritystä, joissa jokaisessa työskentelee 3–4 yksinhuoltajaäitiä. 148 yksinhuoltajaa on saanut koulutusta pienyrityksen perustamisesta, 117 henkilöä on osallistunut psykologiseen koulutukseen, 20 henkilöä on saanut koulutusta yhdistyksen perustamisesta, 312 tyttöä on saanut koulutusta seksuaali- ja lisääntymisterveydestä. Nämä ovat vain esimerkkejä projektin tuloksista. Osa projektin tuloksista ovat luonteeltaan sellaisia, että niitä ei voi asettaa tilastoihin. Muutokset asenteissa, itsevarmuudessa ja toimintakulttuureissa voidaan nähdä vasta myöhemmin. Projektin jatkorahoitus selviää joulukuussa 2018, kun Suomen Ulkoministeriö ilmoittaa kehitysyhteistyömäärärahoista ja tuen piiriin valituista projekteista.

Kuva: Jaakko Tikkanen

Vaasalaiset paketoivat kotimaan jouluterveisiä

Jeesus maailmalle -piirin jouluvalmisteluihin on kuulunut jo parikymmentä vuotta lähetystyöntekijöille lähetettävien joululahjojen kokoaminen.

– Pakettien lähettäminen sai alkunsa oman seurakuntamme nimikkolähettipariskunnasta 90-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Pian sitten lähetimme paketteja muillekin läheteille mahdollisuuksien mukaan, muistelee Kylväjän kotiseutulähetti Timo Holmlund

Lahjoja on lähetetty Kylväjän läheteille sitä mukaa kuin resurssit ovat antaneet myöten. Etusijalla ovat lapsiperheet ja asemapaikassaan yksin toimivat lähetit. Paitsioon ovat jääneet ne lähetit, joiden työalueella posti ei kulje luotettavasti.

– Sisältö vaihtelee paketin kokoajan mukaan, mutta nykyään pääosan muodostavat ostetut lahjat, kuvailee Holmlund.

– Joulu on antamisenkin juhla. Lähettäjänä haluan muistaa lähettiä jollakin suomalaisella. Jouluna lähetti muistelee kotimaan joulua, ja jokainen paketti tuo iloa hänelle, lisää itsekin Kylväjän lähettinä Bangladeshissa ollut Riitta Kurttila.

– Pakettien tekemisessä yhdistyy antamisen ilo ja mukava tapahtuma muiden osallistujien kesken, Kurttila jatkaa.

Pakettien kokoamisessa on Holmlundin mukaan omat haasteensa:

– Kaupan hyllyjen välissä seistessä tulee helposti avuton olo: mitä hankkia henkilölle, jota ei ole ehkä koskaan tavannut, niin että siitä olisi hänelle iloa?

Toinen hankaluus on paketin koko: Jouluterveiset pitäisi puristaa A4-kokoiseen, kuusi senttiä paksuun pakkaukseen, joka saa painaa maksimissaan kilon.

Ennen joulua on monenlaista keräystä ja paljon tarvitsevia Suomessakin, mutta pakettien lähettäminen tarjoaa mahdollisuuden muistaa lähettiä henkilökohtaisesti.

– Tarkoitus on viestiä saajalle, että juuri hän on muistissamme, painottaa Holmlund.

Paketoijilta vaaditaan kärsivällisyyttä, näppäryyttä ja laskutaitoa.

– Palapelin vaikeus on sovittaa tavarat koon ja painon mukaan järkevästi, niin että tavaraa tulee suurin mahdollinen paino yhteen pakettiin. Tämä on seurausta suurimmasta haasteesta: etenkin lentopostin taksat ovat usein suuremmat kuin sisällön arvo, harmittelee Holmlund.

Holmlund seuraa palautepostia tietääkseen, minne paketit menevät perille, jotta työ ei menisi hukkaan. Pakettien perillemeno on parantunut alkuajoista huomattavasti.

– Ehkä yksi paketti parista kymmenestä jää taipaleelle, vahingoittuu tai tulee vajaana perille.Ihmisten lisäksi riskejä pakettien kulkuun aiheuttavat joskus myös uteliaat eläimet.

– Kuitenkin sokerina pohjalla on kevyt olo, kun paketit on jättänyt postin haltuun. Aikanaan sitten palauteposti kruunaa homman, ja lähettien kiitokset rohkaisevat jatkamaan seuraavanakin vuonna, iloitsee Holmlund.

Teksti: Outi Rajala
Kuva: Anja Holmlund