Kello käy

Tiimalasin jälkeläinen, kello, kehitettiin keskiajan luostareissa säätelemään munkkien päivittäisiä rutiineja. Kohtalon ivaa on, että kun ajan virtaa alettiin jakaa pieniin yksiköihin, Jumala ja iankaikkisuus lakkasivat vähitellen olemasta ihmisen toimien ja tapahtumien lopullinen päämäärä ja arviointiperuste. Joidenkin arvioiden mukaan kellon hellittämättömällä tikityksellä onkin länsimaissa ollut enemmän vaikutusta Jumalan viraltapanoon kuin valistusfilosofien kirjoituksilla yhteensä. Kello teki meistä ensin ajan mittaajia, sitten säästäjiä ja lopulta sen palvelijoita. Ajan palveleminen tekee ihmisestä lyhytjännitteisen ja rauhattoman. Kiireeseen reagoimme haluamalla lisää aikaa. Siitä on tullut yksi tärkeimmistä hyödykkeistä, jota kulutamme, jaamme, siirrämme ja säästämme.

Kylväjä-lehden 3/2010 teema on nuoret ja lähetys. Kansallisen nuorisotutkimuksen mukaan suomalaiset nuoret toivovat kiireettömyyttä, hyviä suhteita, kehittymistä, työllistymistä, hyvää arkea, stressittömyyttä sekä maailman pelastumista. Kerrassaan hyviä asioita. Sellaisia, joita kiireinen sukupolveni ei ole kyennyt heille antamaan. Senkin tiedän, että kellosta luopumalla ja ajattomuuden virtaan heittäytymällä niitä ei saavuteta. Mutta mitä tapahtuisi, jos Jumala saisi takaisin paikkansa universumin keskuksessa?

Sehän tarkoittaisi, että sillä mitä Hän ajattelee minusta, olisi enemmän merkitystä kuin sillä, mitä minä ajattelen Hänestä. Kiireisiini tulisi taivaallinen näkökulma kun hän kertoisi, mitä minulta odotetaan ja mitä tehtäviini kuuluu. Asian selville saamiseksi alkaisin rukoilla ja tutkia Raamattua. Ajasta tulisi armonaikaa, voimavara lähimmäisen parhaaksi ja pelastukseksi.

Kiire saattaa tuntua kristityn vaelluksen kannalta melko harmittomalta vaivalta. Sillä on kuitenkin kohtalokaskin ulottuvuus: unohtaminen. Unohtaminen nimittäin lisääntyy suhteessa nopeuteen. On mielenkiintoista, että kreikankielen sana totuus, aletheia, tarkoittaa sananmukaisesti ei-unohtamista. Raamatun mukaan totuudessa eläminen on siis sitä, että ei unohdeta mistä tullaan ja mihin ollaan menossa.

Luominen ja syntiinlankeemus löytyvät ihmiskunnan perhealbumin alkusivuilta. Tehtävämme kirkkona ja kristittyinä on välittää seuraavalle sukupolvelle totuudenmukainen kuva tilanteestamme. Sitä sanotaan lähetyskasvatukseksi. Totuudessa eläminen on oikeiden johtopäätösten tekemistä siitä, mitä ihmislapsille tapahtuu ilman hyvää Vapahtajaa. Se on myös luottamus- ja kunniatehtävä: hallitsijan käsky kertoa kerjäläislapselle iloinen uutinen, että tämä onkin laillinen kruununperillinen.

Resurssien näkökulmasta edellytykset luottamustehtävän hoitamiseen ovat Suomessa hyvät. Evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat käyttävät vuosibudjetistaan kolmasosan lasten ja nuorten kasvatustyöhön. Toiminnassa on mukana yli 200 000 lasta ja nuorta ja noin 4500 työntekijää, lisäksi vapaaehtoisia ohjaajia on noin 20 000. Rippikoulutkin kokoavat lähes 90% ikäluokasta. Puitteet ovat erinomaiset. Puuttuuko muuta kuin että muistaisimme mistä tulemme ja mihin olemme menossa?

Nuoret, te toivotte maailman pelastumista. Tervetuloa lähetyskurssille!
pekka.makipaa@flom.fi

”Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä” Matt.16:25.