Vallankumouksen siemeniä

25.8.2010

Mitä jää jäljelle kun kristinusko menettää otteensa kulttuurista ja yhteiskunnasta? Tämän kysymyksen on täytynyt käväistä jokaisen mielessä, joka on seurannut uskontokriittistä keskustelua mediassa ja yhteiskunnassamme. Ravisteleva lukukokemus on ortodoksifilosofi, professori David Bentley Hartin kirja Ateismin Harhat (Perussanoma 2010). Teos on ensimmäinen kustannusyhtiön uudessa Humanitas-sarjassa, jonka tarkoituksena on käydä uskonnon ja tieteen välistä keskustelua.

Hart kutsuu lukijansa sisälle alkukirkon ja myöhäisantiikin maailmaan ja esittää, että kaikkien suurten muutosten joukossa, joiden myötä länsimainen sivistys on kehittynyt, on ollut vain yksi – kristinuskon voittokulku – jota voidaan kutsua sanan täysimmässä merkityksessä vallankumoukseksi. Muutos loi uuden käsityksen maailmasta, historiasta, ihmisluonnosta, ajasta ja moraalisesta hyvästä. Hartin huoli on, kuinka huonosti me nykyajan kristillisyyteen tottuneet ymmärrämme, miten uusi ja hämmästyttävä asia evankeliumi oli antiikin ja keskiajan kristityille.

Hartin mukaan lähimmäisenrakkaus ja inhimillisyys siinä mielessä kuin ne nykyään ymmärrämme, ovat kristinuskon hedelmää, joka häviää, kun kristillisen uskon vaikutus hiipuu.”Rakkaus tarvitsee syyn sille, että se on hyveistä suurin, ja huolenpito muista ihmisistä ei pelkkänä tottumuksena välttämättä säily kauan, kun tuota syytä ei enää ole olemassa”.

Mitä lopulta jää jäljelle? Ihmisen päämäärättömän tahdon rajattomien mahdollisuuksien pohjaton ja pimeä kuilu. Hartin mukaan väistämätön seuraus on nihilismi eli ei-minkään arvostaminen korkeimpana arvona, koska ”kristinusko otti ihmisiltä jumalat ja kukisti ne niin täydellisesti, että niihin ei voi koskaan enää todella uskoa, vaikka yrittäisikin”. Kertomus ristiinnaulitusta Jumalasta vie poistuessaan mukanaan kaipauksen tuonpuoleiseen, kunnioittavan pelon ja omantunnon herruuden ja avaa portin julmuudelle.

Kristityn Hartin viesti on sama kuin saksalaisen ateistin Friedrich Wilhelm Nietzschen (1844-1900). Molempien mukaan yritys luopua kristillisestä uskosta säilyttäen silti kristillisen moraalin parhaimmat ja rakastetuimmat puolet, on tuomittu epäonnistumaan. Siitä, että on olemassa rakastava ja hyvä Jumala, jonka kuva jokainen ihminen on, seuraa kirjoittajan mukaan moraalisia johtopäätöksiä. Jos taas Jumalaa ei ole, johtopäätöksetkin ovat merkityksettömiä.

Mitä pitäisi raunioituvan länsimaisen kristikunnan keskellä elävän uskovan ajatella yhteiskuntansa tulevaisuudesta? Vallankumouksen siemenet pärjäävät raunioissakin. Niiden elinvoima on siinä vakaumuksessa, että ristin evankeliumi on yleispätevä totuus, jota ei mikään mahti voi lopullisesti kukistaa. Ravintoaan ne imevät ”epäkäytännöllisestä, täysin ylimaallisesta moraalisen vaiston herkkyydestä, jonka evankeliumi kylvää ihmisten omiintuntoihin”. Vaikka Hart puhuu kristinuskon moraalisen vaiston herkkyydestä, hän ei mitenkään puolustele Jumalan nimissä tehtyjä raakuuksia. Pahimpia tragedioita on, että kristityt eivät elä ja toimi uskonsa mukaisesti.

Tässä lehdessä on esillä lähetystyö juutalaisten keskuudessa. Sen historia, jos mikä, todistaa kristittyjen moraalisen vaiston herkkyyden puutteesta. Kristittyjen synnit eivät saisi kuitenkaan tyrehdyttää rukousta ja Messias-todistuksen viemistä Jumalan omaisuuskansalle. Jos Jeesus ei ole juutalaisten Messias, hän ei voi olla maailman Vapahtajakaan. Juutalaisen kulttuurin kasvatille vallankumous on vakuuttumista siitä, että Jeesus on Messias – ja pysymistä tässä uskossa, vaikka olisi yksin koko maailmaa vastaan.

pekka.makipaa@flom.fi
Parempi on tehdä hyvää ja kärsiä, jos niin on Jumalan tahto, kuin kärsiä pahojen tekojen tähden. 1 Piet.3:17