Paholaisen karamelli

Uskon, että on viisaampaa kannattaa kansallisia lähettejä heidän omissa maissaan kuin lähettää länsimaisia lähetyssaarnaajia. Intiassa yksi kansallinen lähetti voi palvella Herraa vuosien ajan ulkomaalaisen lähetin lentolipun hinnalla. Länsimaalaisten ensisijaisena tehtävänä tulisi nyt olla kansallisen lähetystyön tukeminen taloudellisten uhrausten ja esirukouksen avulla.

Näin kirjoittaa Yhdysvalloissa päämajaa pitävän Gospel for Asia -järjestön intialaistaustainen johtaja suomeksi käännetyssä kirjassaan Haaste, joka lähtee sydämestä. Hänen ajatuksensa eivät ole uusia. Myös luterilaisen kirkkomme yhteyksissä kuulee esitettävän, että etelän kristityt hoitavat nykyään lähetystyön itse. He tarvitsevat meiltä vain rahaa. Länsimaisten lähetysjärjestöjen aika on ohi, lähettejä tarvitaan korkeintaan tukitoimiin ja asiantuntijatehtäviin.

Tällainen ajattelu on lähetyskeskustelussa saanut karun nimen: paholaisen karamelli. Se maistuu makealta, mutta ei ole terveellistä ravintoa. Huumemaailmasta lainattu termi kuvaa sellaista lähetystyön mallia, jota paikalliset kirkot eivät kykene toistamaan. Ne jäävät riippuvaisiksi ulkomaisesta, kasvottomasta tuesta, joka tekee käyttäjästään halpatyövoimaa. Paholaisen karamelli saa aikaan nopeita tuloksia ja suurta vahinkoa antajalle ja saajalle. Tuen antajan lähetyskutsumus vaihtuu tilinumeroksi, henkilösuhteiden verkosto ja vuorovaikutus menetetään ja lähetyskäsky turhentuu lähetystyöntekijöiden kutsumisen, kouluttamisen ja lähettämisen jäädessä taka-alalle. Talouden ja tehokkuuden tunnusluvuilla perustellaan työtä, jossa vaivalloisen kumppanuuden korvaa sponsorointi.

Aasian lähetyshistoriassa on uudella ajalla eletty kolme vaihetta. Riippuvuuden aikana (1793-1945) lähetysjärjestöjen työn hedelmänä syntyneet kirkot usein jäivät taloudellisesti ja hallinnollisesti epäitsenäisiksi ja länsimaisesta avusta riippuviksi. Itsenäisyyden aikana (1946-1974) pitkään lähetystyön kohteena olleet Aasian ja Afrikan kirkot vaativat lähetystyön moratoriota eli lopettamista, koska sen nähtiin estävän näiden kirkkojen todellisen itsenäistymisen. Kolmas vaihe (1975-) on keskinäisen riippuvuuden aika. Sen kantava ajatus on, että itsenäistyminen ei ole itseisarvo, tarvitaan järjestöjen ja kirkkojen yhteistyötä ja kumppanuutta, jotta evankeliumi etenisi sinne, missä on vähän tai ei lainkaan kirkkoja ja kristittyjä.

Paholaisen karamellin näennäisvaikutusta on, että saavuttamattomat alueet maapallolta häviävät. Paikalliset kirkot ja kansalliset lähetystyöntekijät hoitavat käytännön työn puolestamme. Vai hoitavatko? Lähetystyöntekijöinä hekin joutuvat ylittämään kieli-, kulttuuri ja uskontorajoja – olemaan ulkomaalaisia. Muussa tapauksessa kyse on omalla kielellä ja omassa kulttuurissa tapahtuvasta evankelioimistyötä. Se on tarpeellista, mutta sillä tavalla yli kahden miljardin evankeliumin ulottumattomissa elävän lähimmäisemme keskuuteen ei päästä.

Kadoksissa olevien ei ole kuultu lähettäneen keskuuteensa etsintäpartioita tai aloittaneen lähetystyötä. Se on meidän tehtävämme. Tehtävään tarvitsemme lähetyskumppanuutta, paikallisia ja ulkomaalaisia työntekijöitä, yhteistä kärsimysten ja lahjojen jakamista. Aasian väkiluvusta on vajaa yhdeksän prosenttia kristittyjä. Tehtävän keskeneräisyys on nähtävissä kaikkialla valtavalla mantereella, jonka maaperään islam, hindulaisuus ja buddhalaisuus ovat kaivaneet juurensa syvään ja laajalle.

Kolmenkymmenen vuoden ajan Kylväjän kutsumus Bangladeshissa on ollut pienen ELCB -kirkon rinnalla kulkeminen. Kylväjä -lehdessä 5/2012 Taneli Skyttä kertoo kirkon nykytilanteesta ja esittää teologille työkutsun.
pekka.makipaa@flom.fi

Rukoillessani iloitsen siitä, että olette alusta alkaen olleet ja yhä olette mukana evankeliumin levitystyössä. Fil.1:4-5