Johdatuksesta

Työtoverini nimittää Kylväjää kerjäläismunkkijärjestöksi. Otan sen kunnianosoituksena, vaikka emme olekaan puhtaaksiviljelty sääntökunta: meidän munkkimme ja nunnamme voivat avioitua. Mutta toden totta, lähetysjärjestöt ovat sääntökuntien sukulaisia.
Lutherin mukaan pyövelinkin ammatti oli kunniallisempi kuin munkin tai nunnan. Ei siis ihme, että luterilaiset ovat karsastaneet luostarilaitosta. Reformaation pyörteissä pesuveden mukana heitettiin lapsikin eli rinnakkaisrakenne, joka mahdollisti evankeliumin etenemisen uusille alueille.
Hylätessään sääntökunnat luterilaiset jämähtivät paikoilleen yrittäessään hallinnoida kaikkea keskusjohtoisesti kirkosta käsin. Pietismi vapautti liikkeen. Alkanut lähetysliike kuitenkin toteutti samaa biologisen kasvun ideaa, ja syntyneissä luterilaisissa seurakunnissa ja kirkoissa lähetysjärjestöjen rooli jäi usein hämäräksi ja määrittelemättä. Vain seurakuntarakennetta oikeana pitävä yksisilmäisyys näkyy laajemminkin protestanttisuudessa siten, että yksittäiset seurakunnat ja yhteisöt saattavat lähettää Hengen johdatuksessa ns. omia lähetystyöntekijöitään. Totta, Henkeä ei pidä kahlita, mutta on oikein kysyä ja oppia, miten Jumala on vuosisatojen saatossa kansaansa johdattanut kahden rakenteen kautta.
Juutalaisessa ympäristössä toimineet varhaiset seurakunnat olivat käytännössä kristillisiä synagogia.  Apostoli Paavalin työtapa puolestaan seurasi juutalaisia evankelistoja, jotka jo ennen Jeesuksen syntymää ”kiersivät maat ja meret hankkiakseen edes yhden käännynnäisen” (Matt. 23:15). Rooman valtakunnassa synagogamalli vaihtui piispan johdossa roomalaista aluehallintoa mukailevaan paikallisseurakuntaan ja hiippakuntaan. Liikkuva rakenne taas otti mallia roomalaisesta sotilashallinnosta. Sen mukaisesti järjestettyjen luostareiden ja sääntökuntien välityksellä evankelioitiin muun muassa läntinen Eurooppa.
Sääntökuntien ja kirkon toisiaan täydentäviä rakenteita voi hallinnollisesti pitää roomalaiskatolisen kirkon merkittävimpänä saavutuksena tähän päivään asti.  On nurinkurista, että Raamattua auktoriteettinaan pitävä, evankeliumin vapautta korostava luterilaisuus on pitkälle kirkkorakenteensa vanki, toisin kuin paavin ja kirkon kahlehtima katolisuus, joka on säilyttänyt piirissään alkuseurakunnasta saakka olemassa olleen itsenäisesti organisoitujen lähetysliikkeiden rakenteen. Katolisen kirkon vanhurskauttamisoppia kavahdan, mutta sen paikallaan pysyvän ja liikkeellä olevan ulottuvuuden tasapainoa arvostan.
Tässä lehdessä kerrotaan, miten Kylväjän yhteistyö norjalaisten kanssa alkoi ja on jatkunut useilla työalueilla. Voimmeko puhua siitä Jumalan johdatuksena? Urpo Kyyhkynen muistuttaa, että vasta perillä selviää, miten elimme edeltä valmistetuissa teoissa. Toisaalta meillä on varma lupaus: ”Minä johdatan heitä, kun he kulkevat rukoillen.” Kuten Urpo toteaa, lähetys ei voi avata uutta aluetta jokaisen kyselijän mielen mukaan. Tämäkin on ollut Herramme tiedossa hänen suunnitellessaan lähetysliikkeensä arkkitehtuuria.
Kylväjän hallitus ja työntekijät joutuvat aika ajoin tekemään valintoja luottaen siihen, että sokeita johdatetaan (Jes. 42:16). Raamattu puhuu ovista, joita Herramme availee ja sulkee. Hän kehottaa pyytämään oikeiden ovien aukenemista. Usein onkin parempi vain mennä rukoillen eteenpäin, jos pääsee, ja keskittyä hänen tahtonsa toteuttamiseen eikä sen arvuutteluun.
Jotkut arvelevat, että Jumalan tahto ja suunnitelma yksilön tai järjestön kohdalla on yksityiskohtainen toimintasuunnitelma, jota olisi kyettävä seuraamaan. Toiset näkevät Jumalan johdatuksen pisteestä toiseen etenevinä valintoina. Kolmas vaihtoehto voisi olla, että Jumala johdattaa ilmoitettujen rajojen, käskyjen, sisällä antamallaan vapaudella, joka lepää Jeesuksen jokahetkisen läsnäolon varassa.
pekka.makipaa@flom.fi
”Kiitos Jeesus jokahetkisestä avustasi”. (Per Wallendorff)