Elämän jäljillä

Harvoin tulee ajatelleeksi, että sanoessaan ”näkemiin”, ottaa kantaa tulevaisuuteen. Kenties yhtä harvoin englantia puhuva tänä päivänä tarkoittaa sanoa ”Jumala kanssasi” sanoessaan goodbye. Eivätkä espanjalaiset ja ranskalaiset hyvästele sen hurskaammin, vaikka jättävätkin kumppaninsa adios tai adieu – ”Jumalan haltuun”.  Kristillinen usko on jättänyt syvät jäljet arkipäivän kanssakäymiseemme. Jälkien peittämiseen menee vielä aikaa, vaikka ei suomalaisia voi tässä asiassa laiskuudesta syyttää.

Millaisen jäljen ihmiseen on jättänyt se, että Jumala loi hänet kuvakseen? Ihmislapsen on vaikea ajatella elämän päättyvän kuolemaan. Hän haluaa olemisensa jatkuvan. Kuolemaa paljon mietiskellyt ranskalainen matemaatikko Blaise Pascal (1623- 1662) päätyi ajatukseen, että vain kokonaan paatuneet ja tylsät voivat suhtautua kuolemaan täysin välinpitämättömästi. Emme hurskastele heitä arvostellessamme, vaan teemme sen intressistä olentoja kohtaan, joilla ei näy olevan alkeellisintakaan itsesäilytysviettiä, Pascal tuumasi.

Pascalin jalanjäljissä nuori suomalainen Pappi -niminen lauluntekijä ihmettelee kirjassaan Rukoileva kädellinen (Perussanoma, 2013), miksi egyptiläisistä kreikkalaisiin, Etelä-Amerikan intiaaneista pohjoisen viikinkeihin ihmisnisäkäs on hellinyt haaveita esi-isiensä tuonpuoleisista majoista, joissa elämä edelleen jatkuu, eikä ole suostunut alistumaan kuoleman kylmän kouran alle. Se tosiasia, että ihminen kykenee kurkottamaan ajan rajoitteista ja biologisesta surkastuvaisuudestaan huolimatta kohti ikuista elämää, kertoo Papille, että hän ei evoluution maanantaikappale vaan rukoileva kädellinen.

Kaikki ihmiset – niin rukoilevat kuin kiroavat kädelliset – poistuvat tästä maailmasta saman portin kautta.  Jokaisen pöydän ääreen jää jossain vaiheessa tyhjä tuoli ja kaikissa kodeissa itketään jonain päivänä eron ja surun kyyneleitä. Osmo Tiililän sanoin: kiihkeinkin jumalattomuus tähyilee ovea päästäkseen ulos huoneesta, missä kuoleman majesteetti on painanut sydämet suruun. Ihmisten on vaikea selvitä perimmäisistä kysymyksistä ilman kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuutta.

Kuolema kuuluu elämään. Mutta ikuisuutta kaipaava ihminen ei luonnostaan ymmärrä, että eläväkin voi olla kuollut. Siksi tarvitaan lähetystyötä. Hengellisesti kuolleen fyysisestä kuolemasta seuraa iankaikkinen kuolema ja ero Jumalasta – ellei ihmisen itsesäilytysvietti herää ja ellei hän uskossa turvaudu kuoleman Voittajaan.

Kristus-uskossa on kyse kuolemasta heräämisestä. Ennen muuta Kristuksen heräämisestä. Ellei häntä ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne, huomautti Paavali korinttilaisille. Martti Luther oli Paavalin jäljillä: Jos on totta, että Kristus on ylösnoussut, siinä on meidän ylösnousemuksemme parhain osa. Koska näet päämme ja sydämemme jo ovat siellä ylhäällä, ylösnousemuksemme on enemmän kuin puoliksi tapahtunut. Vain se vähin osa on jäljellä, että ruumiimme peitetään multaan tullakseen uudistetuksi.

Ylösnousseen jäljissä kristityt ovat suhtautuneet kuolemaan porttina elämään. Kirkkoisä Tertullianus neuvoi: sitä, joka on lähtenyt edeltäpäin, älköön surtako. Korkeintaan ikävöitäköön häntä, mutta tämä ikäväkin on tukahdutettava kärsivällisyydellä.

 

Sillä vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema.

pekka.makipaa@kylvaja.fi

 

”Kuinka ihanat ovat ilosanoman tuojan askelet!” Room.10:15.