Jumalan maa

Yhteistyöjärjestömme suunnitteli vesijohdon rakentamista Keski-Aasian vuoriseudulla paikallisten kyläpäällikköjen kanssa. Neuvottelu meni pitkäpartaisten päälliköiden keskinäiseksi riitelyksi. Kylä, jonka alueella vesilähde oli, ei suostunut jakamaan vettä toisiin kyliin. Pitkään kuunneltuaan ulkomaalainen työntekijä onnistui huonolla kielitaidolla kysymään yhden kysymyksen: ”Anteeksi, että rohkenen puhua, mutta kuka omistaa taivaalta satavan veden?” Tuli hiljaista. ”Hyvä kysymys”, sanoivat muslimipäälliköt ja lähtivät kyliinsä miettimään asiaa. Seuraavassa kokouksessa tehtiin yksimielinen päätös: Vesijohdot rakennetaan. Vesi kuuluu Jumalalle, emme voi jakaa sitä vain omaan kyläämme.

Sama konsti ei ole tepsinyt Lähi-idässä juutalaisten ja arabien kiistaan. Jumalaan ovat kaikki osapuolet vedonneet. Kenelle luvattu maa kuuluu ̶ kysymystä ei ole saatu ratkaistuksi monista vastauksista ja päätöksistä huolimatta.

Näkemysten erilaisuus kiteytyy suhtautumisessa tapahtumiin, jotka johtivat Israelin valtion perustamiseen vuonna 1948. YK:n päätettyä, että Palestiinaan luodaan kaksi itsenäistä valtiota, arabivaltiot hyökkäsivät. Israel muistelee itsenäistymistä paimenpoika Daavidin ihmevoittona yhteen liittyneiden arabivaltioiden Goljatista. Palestiinalaiset kertovat tapahtumista katastrofina (Nakba), jonka seurauksena 700 000 joutui kodittomaksi ja monet karkotetuksi. Molempien näkemykset vahvistuvat ja kannat kovenevat, kun niitä kerrotaan sukupolvelta toiselle. Palestiinalaisten kertomuksen avainsana on oikeudenmukaisuus, israelilaisten turvallisuus.

Tänä päivänä Lähi-itä on maailman vaarallisin paikka vainotuille, keskenään erimielisille Jeesuksen seuraajille. Messiaanisten juutalaisten sekä arabikristittyjen yhteyden ja luottamuksen rakentaminen on elinehto ja vastaansanomaton osoitus ristin sovitustyön voimasta. Tässä lehdessä siitä todistavat Yoel ben David ja Elias Said.

Muunlaistakin yhteyden rakentamista tapahtuu: Israelin, Yhdysvaltojen ja Euroopan ortodoksirabbiinit sekä katolinen kirkko julkaisivat molemmat viime joulukuussa merkittävät toisiaan koskevat linjaukset. Rabbiinit linjasivat historiallisesti, että ”kristinusko on Jumalan suunnitelma ja lahja kansoille”. Katolisen kirkon kannanoton mukaan ”on kiistämätöntä, että juutalaiset ovat osallisia Jumalan pelastuksesta. Jumalalliseksi mysteeriksi jää, miten se on mahdollista, vaikka he eivät tunnusta Kristusta”. Kannanotossa myös todetaan, että katolinen kirkko ei tue eikä tee organisoitua lähetystyötä juutalaisten keskuudessa.

Sovintoon on pyrittävä, mutta ohi Messiaansa ristin ei omaisuuskansakaan löydä todellista rauhaa. Ensimmäinen apostolien kokous Jerusalemissa vuonna 49 ei etsinyt kiertotietä: ”Mehän uskomme, että meidät pelastaa yksin Herran Jeesuksen armo, samalla tavoin kuin heidät” (Ap. t. 15:11).

pekka.makipaa@kylvaja.fi

”Me pyydämme, että sinä, joka olet Rauhan Ruhtinas, löytäisit jonkun tien rauhaan Lähi-.dässä. Mutta ellet löydä, niin tule pian pilvissä ja näyttäydy kansojen ja maailman Kuninkaana. Aamen.” (Per Wallendorff, 1969)