Yksi nimi ylitse muiden

Osallistuin menneellä viikolla kansainväliseen työpajaan, jossa tarkasteltiin lähetyksen asemaa jäsenkatoa kärsivissä luterilaisissa kirkoissa. Tapauskertomuksena oli 0,8 miljoonan jäsenen Keski-Saksan evankelinen kirkko (Evangelische Kirche in Mitteldeutschland, EKM). Sen lähetystyöstä vastaava edustaja totesi: ”Olemme luovuttaneet, meillä ei ole mitään reittikarttaa tulevaisuuteen”.

Uskonpuhdistuksen sydänmailla sijaitsevan kirkon keskus on Erfurtissa, Martti Lutherin opiskelukaupungissa. Wittenberg, Eisleben ja muut uskonpuhdistajan elämään liittyvät kaupungit sijaitsevat EKM:n alueella. Kirkolla on noin 1000 pastoria ja yli 4000 kirkkorakennusta. Alueen väestöstä noin 6–11 prosenttia kuuluu kirkkoon, paikkakunnasta riippuen. Jäsenmäärä laskee kolme kertaa nopeammin kuin alueen väkiluku. 95 prosentilla nuorista ei ole mitään yhteyttä kirkkoon. Joissakin seurakunnissa jumalanpalvelus järjestetään vain pyydettäessä – eikä kukaan pyydä. Kirkon häviämiseen tarvitaan noin neljä sukupolvea ja jälleenrakentaminen vie saman verran, sanoivat saksalaiset.

EKM on yksi Saksan protestanttisista maakirkoista, joiden yhteenliittymä EKD teki 9.11.2016 yksimielisen päätöksen lopettaa lähetystyö juutalaisten keskuudessa. Nyt kirkoissa keskustellaan lähetystyön tarpeellisuudesta muslimien keskuudessa. Näin vähitellen ”lämmin, avara ja sisäänsä sulkeva” luterilaisuus on sulamassa saksalaiseen yhteiskuntaan. Jolla on korvat, se kuulkoon.

Uskonpuhdistuksen juhlavuosi ja paluu alkulähteille muistuttavat, että uskolla on myös poissulkeva ulottuvuus. Jouluna siitä kertoo keisari Augustuksen ja Jeesuksen yhteys. Molempia nimitettiin Jumalan pojaksi ja pelastajaksi. Keisari sai sen, mikä hänelle kuului, eli veronsa, mutta ei sitä, millaisena hän halusi tulla nähdyksi ja ymmärretyksi: Augustus = ”palvonnan arvoinen”. Usko Jeesukseen sulki pois ”uskon” keisariin. Tämän todeksi eläminen nöyrästi, mutta perään antamatta takasi elinvoimaisen kristillisyyden alkuvuosisatoina. Eikö edelleenkin?

Joulun tapahtumien lohdullisin ja ihmeellisin puoli on mielestäni niiden ulkonaisessa mitättömyydessä ja vastakohtaisuudessa. Valtakunnan syrjäseudulle työläisperheeseen syntyneen Jeesuksen aikalaisilla tuskin kenelläkään oli käsitystä lapsen merkittävyydestä, vaikka hänet nimettiin pelastajaksi. ”Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan” (Joh.1:11). Ajallaan keisarin ja alamaisen osat vaihtuvat.

”Uskomme salaisuus on suuri”, kirjoittaa pitkäaikainen Japanin-lähettimme Lea Lukka tässä lehdessä. Samasta salaisuudesta Martti Luther opettaa: ”Rakkaat ystävät, älkää kutsuko huonoksi Raamatun tuntijaksi sellaista, joka osaa lausua Jeesuksen Kristuksen nimen oikealla tavalla”. Voisiko tämä neuvo kaikessa yksinkertaisuudessaan sytyttää kylmenneet tuhkat?

 

pekka.makipaa@kylvaja.fi

”Sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän on pelastava kansansa sen synneistä.” Matt.1:21