Muukalaisten kotielämä

Sen kokivat aikanaan jo Aadam ja Eeva ja heidän jälkeensä miljoonat muut. Tänä päivänä maapallolla on noin 12 kertaa Suomen väkilukua vastaava määrä ihmisiä, jotka ovat pakosta ja vasten tahtoaan joutuneet lähtemään omasta kodistaan.

Jouluna juhlimme häntä, joka lähti vapaaehtoisesti. Vieraat ja muukalaiset ovat Jumalan silmäterä. Heidän vastaanottamisensa ja heille suojan antaminen kantaa siunausta, jolla on merkitystä ikuisuuteen asti (Matt. 25). Ajatus siitä, että Jeesus tulee koteihimme muukalaisen hahmossa on järkyttävä, eikö vastaanottokeskus riittäisi?

Entisaikaan kulttuurien ja elämäntapojen välillä oli yleensä satoja tai tuhansia kilometrejä, nykyään usein vain ovi. Se on suomalaisen yksilökeskeisyyden valtakunnanraja, jonka ylittämistä jotkut kutsuvat lottovoitoksi. Mutta jos lottovoittajien maassa elämänlaadun mittareihin laskettaisiin vieraanvaraisuus, monet köyhimmätkin kehitysmaat menisivät kirkkaasti edelle.

Emme saata ohittaa tätä vain kansallisena kulttuuripiirteenä. Tätä mieltä on ekumeniikan professori Risto Saarinen, joka kesällä 2017 ilmestyneessä artikkelissaan Luterilaisuus maailman kirkkojen perheessä esittää, että olemme muiden silmissä missionaarisuuden ja evankelioimisnäyn puutteesta kärsiviä jököttäjiä, jotka ovat haluttomia asettamaan itseään likoon omien rintamaidensa ulkopuolella. Monokulttuurisuus ilmenee epäluulona muukalaisuutta kohtaan, Saarinen summaa. Melkoista ruoskintaa.

Vaikka professorin pensseli piirtää vapaalla kädellä ja leveällä värillä luterilaisuuden katvealuetta, ei kuva ole aivan tunnistamaton. Sitä suuremmalla syyllä voimme iloita mahdollisuudesta olla mukana lähetystyössä, joka syvimmillään on veren ja kärsimyksen ekumeniaa, mutta myös avartumista ja oppimista toisilleen vierailta ihmisiltä. Olemme etuoikeutettuja saadessamme kädestä pitäen ohjausta kulttuureihin, joissa ulkomaalaisen muukalaisen kutsuminen kotiin on maan tapa ja tavanomaista huomaavaisuutta. Sen seurauksena lapsetkin tottuvat vieraisiin ruokapöydässä, kokemuspiiri avartuu, yhdessä opetellaan myötätuntoa ja erilaisuuden hyväksymistä.

Mietin millaista voisi olla kristillinen vastakulttuuri ajassamme. Tässä pappi saarnaa itselleen tietoisena siitä, että arvokkainta annettavaa toiselle ihmiselle on aika. Ja juuri siitä on kaiken aikaa puute. Kulttuurimuutoksen myötä olemme menettämässä tavan, joka elvytettynä voisi olla vastatoimi kristillisen elämäntavan avustetulle itsemurhalle: sunnuntailounaat ja toisilleen vieraiden ihmisten pöytäyhteys kodeissa.

Maahanmuuttajat tarjoavat mahdollisuuden löytää jälleen varhaiskirkon monikulttuurinen luonne, sanovat missiologit. Ensimmäiset kristityt onnistuivat pirstaleisessa, mosaiikkimaisessa yhteiskunnassa löytämään kodeissaan vierauden ja yksinäisyyden sijaan yhteyden ja identiteetin.

Vieraanvaraisuuden parhaiten varjeltu salaisuus on se, että sitä tarjoavat hyötyvät enemmän kuin vastaanottajat. Kunpa osaisimme pitää huolta, että pukit ja tontut eivät lukitse perässään kodin ovea oikealta Jouluvieraalta.

 

pekka.makipaa@kylvaja.fi
Sinua muukalaisena ikävöin veljekseni. Oi saanhan tulla seuraasi, jaa sanaa evääkseni. Vk. 203:9