Tahtomisesta tekemiseen

Karamazovin veljeksissä on katkelma, jossa eräs romaanin henkilöistä toteaa haluavansa muuttaa maailmaa, mutta joutuu heti perään tunnustamaan, että samassa huoneessa asuminen toisen kanssa kahta päivää pidempään ei onnistu. Tunnistan tuosta itseni liiankin hyvin. On helppo haaveilla suuria. Mutta ihan yhtä helppo on ärsyyntyä kuorsaavaan kämppikseen.

Pitäisikö sitten minun ja muiden kaltaisteni vain heittää pyyhe kehään, unohtaa maailmanparantaminen ja vetäytyä omaan nurkkaan hyväksyen, että kunto ei kestä tosielämän haasteita edes vakaassa hyvinvointivaltiossa? Tai vaihtoehtoisesti toimia yksin oman agendani kanssa välttyäkseni yhteentörmäyksiltä ja oman erinomaisuuteni illuusion särkymiseltä?

Vastaukset näihin kysymyksiin riippuvat siitä, mitä viime kädessä haluamme saada elämässämme aikaan. Vaikka kutsumuksemme ja itsekkyytemme välisen jännitteen purkaminen luovuttamalla on ajoittain häiritsevän houkutteleva vaihtoehto, on siihen olemassa toimiva vastalääke: se, että emme jää yksin, vaan hakeudumme kaltaistemme seuraan ja suostumme toinen toistemme hiomiksi.  Vain itseriittoisuutemme mureneminen voi johtaa sellaiseen nöyryyteen ja vaikuttavuuteen, jota tämä maailma tarvitsee. Toiseksi, Jumalaa ei voi edelleenkään rakastaa ohi ihmisten.

Ainoa syy vähäiselle aikaansaamiselle epäitsekkyyden saralla eivät ole kipeät epäonnistumiset, jotka saavat epäilemään omia kykyjä minkään hyvän tekemiselle. Ainakin itselleni toinen lannistava tekijä on yhä edelleen vaivaava luontainen liikkeellelähtökitka, joka ei tunnu vähenevän iän myötä: Tahtomisesta tekemiseen on usein ärsyttävän pitkä matka. Siksikin tarvitsen kumppaneita, joilla on samat aikeet ja sama päämäärä. Aivan kuten lenkkeilyssä, yhdessä tekeminen helpottaa hyvään rutiiniin pääsemistä, ja samalla matkanteko helpottuu. Molemmille on tarvetta erityisesti silloin, kun rakkaus lajiin on koetuksella.

Jumala on aina käyttänyt meitä tavallisia ihmisiä rakkautensa välikappaleina, sillä hänellä ei ole muita. Itse olin ajatellut suuntautuvani kansainväliseen politiikkaan, mutta tien avautuminen Jumalan valtakunnan lähettilääksi on ollut sitäkin jalompi tehtävä.  Koen saaneeni investoida talenttini oikeaan asiaan.

Minulle osallistuminen lähetystyöhön on ollut asettautumista sellaisiin raameihin, jotka ovat suojelleet kohtuuttomalta itsekkyydeltä ja valjastaneet lahjani ja osaamiseni toimintaan, joka muuttaa jotain konkreettista tässä maailmassa – ja jolla on pysyvä merkitys. Toivon, että sinä voit kokea samoin.

Me etsimme jälleen niitä, jotka ovat valmiita laittamaan elämänsä likoon, jotta sanoma olosuhteista riippumattomasta toivosta välittyisi kaikille kansoille. Vielä ei ole myöhäistä. Ja lähetyskurssillakin on tilaa.

”Minä rukoilen, että Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja näkemisen hengen, niin että oppisitte tuntemaan hänet, ja että hän valaisisi teidän sisäiset silmänne näkemään, millaiseen toivoon hän on meidät kutsunut.”  (Ef. 1:17–18).

taneli.skytta@kylvaja.fi