Psalmit 42–43

Sieluni janoaa elävää Jumalaa

Kohtaamme näissä psalmeissa syvän kaipuun päästä lähelle Jumalaa ja oppia tuntemaan hänet elävänä Jumalana. Onko sydämessämme edes jotain tuosta samasta kaipuusta? Voimmeko sanoa psalmin sanoin: Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa, niin minä kaipaan sinua, Jumala. Minun sieluni janoaa Jumalaa, elävää Jumalaa (42:3)?  Onko nykyisen maailmanajan henki tukahduttanut tämän kaipuun? Jeesuksen mukaan tämän maailman huolet ja rikkauden viettelys tukahduttavat (Matt. 13:18).

Joskus on laulettu sydämen innolla: En saa, en tahdo elää itselleni, en enää itselleni kuulukaan. Sulle, oi Jeesus, annan sydämeni ja uhrina sen kannan nyt sulle yksin vaan. Sieluni kaipaa, Jumalaa se kaipaa, kuin tuorehille lähteille peura halajaa (Hgl. 189:1). Voimmeko yhtyä näihin sanoihin vai pidämmekö niitä ylisanoina?

Psalmeissa on toinenkin kohta, jossa tulee esiin voimakas kaipuu Jumalan luo: Minun sieluni ikävöitsee ja halajaa Herran esikartanoihin, minun sydämeni ja ruumiini pyrkii riemuiten elävää Jumalaa kohti. Löysihän lintunen majan ja pääskynen pesän, johon se poikasensa laskee: sinun alttarisi, Herra Sebaot, minun kuninkaani ja minun Jumalani (Ps. 84:3-4 KR 38).

Raamatun mukaan tämä kaipuu johtuu siitä, että Jumala on pannut iankaikkisuuden  sydämeemme (Saarn. 3:11, KR 38).Tunnustuksissaan Augustinus kuvasi tätä janoa: ”Sinä olet luonut meidät yhteyteesi ja sydämemme on vailla rauhaa siihen asti, että se löytää levon sinussa.”

Rukoilijan kaipuu nousee vaikeuksien keskeltä: Kyyneleet ovat leipäni päivin ja öin, tuska viiltää minua luihin ja ytimiin (Ps. 42:4, 11). Minun täytyy kulkea surusta synkkänä, kärsiä (42:10; 43:2). Hän kysyykin kolme kertaa itseltään: Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? (42:6, 12; 43:5).

Tähän kyselyynsä hän löytää uskon vastauksen. Se olkoon myös meille tärkeä: Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani. Ehkä mekin opimme, ei vain masentumaan ja katkeroitumaan, vaan janoamaan elävää Jumalaa, odottamaan häntä ja luottamaan siihen, että vielä kerran saamme kiittää häntä.

Olavi Peltola