Psalmi 130

Syvyydestä minä huudan sinua!

Tämä psalmi on Pyhän Hengen antama rukous, joka koskettaa syvästi. Kunpa sydämemme huokailisi sitä jatkuvasti!

Syvyyttä on sydämemme pohjaton turmelus. Syvyyttä ovat meille annetut ahdistukset, vaikeudet ja kivut. Syvyyttä on Jumalan vaikeneminen. Ehkä olemme kokeneet psalmistan tavoin: ”Sinä olet syössyt minut syvyyksien perille, pimeään, pohjattomaan kuiluun” (Ps. 88:7-8). Tällöinkin elämämme syvyydet ovat olleet Herran käsissä.

On kuitenkin suuri ihme, jos pystymme syvyytemme keskeltä huutamaan ainoaa todellista Jumalaa: ”Minä huudan sinua, Herra” (130:1).

Ehkä olemme jopa uskaltaneet pyytää psalmistan tavoin, että Herra kuulee ihan erikseen meidän äänemme, vieläpä tarkkaa korvillaan rukouksiamme (2) ja näin keskittyy meidän hätäämme.

Kun ahdistuksen syvyys koskettaa olemuksemme syvyyttä, silloin paljastuu se karu tosiasia, että sydämessämme on aina syntiä ja Jumalan vastaisuutta. Toivon mukaan suostumme näkemään myös silloin, että jos Herra pitää mielessään syntimme emme kestä hänen edessään (3). Emme kestä minkään meissä olevan tähden, emme hyvien tekojemme, ansioittemme, emme edes oman uskomme tähden.

Mutta Herran armo ja anteeksiantamus on suunnattoman suuri. Jos se todella kohtaa meidät ja otamme sen vastaan, silloin täytymme pyhällä kunnioituksella ja pelolla Herraa kohtaan (4). Oi, mikä armo ja lahja on silloin tullut osaksemme!

Tämän elämämme tärkeimmän asian psalmista toistaa: ”Herran tykönä on armo, runsas lunastus hänen tykönänsä” (7, KR 38). Tämän Herran tykö saamme aina mennä! Kun hän armahtaa ja lunastaa, silloin hän ”ostaa ulos”, vapauttaa meidät syntiemme tuomiosta ja ajallaan myös elämän syvyyksien tuomista vaikeuksista.

Luottaessamme Herran armoon ja anteeksiantoon, jaksamme myös odottaa Herraa ja hänen aikaansa koko sielustamme, odottaa kuin vartijat aamua (6). Jaksamme odottaa, vaikka Herra ei näy puuttuvan asioihimme, odottaa, vaikka syvyys edelleen ahdistaa.

Me odotamme siksi, että olemme oppineet panemaan toivomme Herran sanaan (5). ”Odottaessamme tutkimme sanaa, uskomme sanaan, toivomme sanaa ja elämme sanasta. Ja kaikki siksi, että se on hänen sanaansa, hänen, joka ei koskaan puhu turhaan. Herran sana on luja pohja, jolla odottava sielu voi levätä” (Spurgeon).

Olavi Peltola