Psalmi 136

Herran armo kestää iäti

Edessämme oleva psalmi julistaa yhtä ainoaa totuutta Jumalasta. Sanoman taustalla on Jumalan kaikkivaltius, hän on jumalien Jumala ja valtiaiden Valtias. Hän on luonut taivaan ja maan, auringon, kuun ja tähdet (136:2–9). Hän antaa ravinnon kaikille luoduille (136:25). Hän johti kansansa Egyptistä luvattuun maahan (136:10–24). Psalmista haluaa kuitenkin tuoda esiin vain yhden totuuden, ja hän toistaa sen kaksikymmentäkuusi kertaa. Se on elämämme tärkein asia. Se on sanoma hyvän Jumalan armosta: iäiti kestää hänen armonsa (136: 1).

Pyhä Henki haluaa painaa sydämeemme juuri tämän totuuden. Ehkä meille on mahdollista kesken lukemisemme toistaa nämä sanat yhtä monta kertaa kuin ne ovat psalmissamme. Toivon mukaan Pyhä Henki ottaa toistamamme sanat ja koskettaa niillä sydäntämme! Se olisi yksi elämämme suurimmista ihmeistä (136:4 KR38). Silloin meille on kirkastunut armo!

Armo täyttää Jumalan sydämen. Armo tuo esiin Jumalan varsinaisen olemuksen hänen suhteessaan meihin. Tällaisella mielenlaadulla hän katselee langennutta syntistä, joka tulee hänen luokseen. Hän rakastaa meitä, vaikkei meissa ole mitään perustaa hänen rakkaudelleen. Perusta on hänen Poikansa sovituskuolemassa.

Kuitenkaan hänen armonsa ja rakkautensa eivät millään tahdo päästä hallitsemaan elämäämme. Vaatimukset, sisäiset pelot ja syyllisyys pitävät meitä lujasti otteessaan. Ne nousevat jostain sielumme syvyydestä ja näyttävät karistavan niin helposti pois lapsellisen luottamuksemme Jumalan kestävään armoon.

Eräänä syynä tähän on se ihmeellinen samanaikaisuus, joka kuuluu Jumalan lapsen elämään. Olemme uskoessamme Jeesukseen Kristukseen saaneet syntimme anteeksi ja päässeet Jumalan iäisesti kestävän armon osallisuuteen. Samaan aikaan pysymme kuitenkin syntisinä, jopa syyllisinä Jumalan edessä ja alituisesti Jumalan armoa ja anteeksiantamusta tarvitsevina. Mikä haastava samanaikaisuus! Se otetaan pois vasta kirkkauden valtakunnassa.

Kunpa meistäkin voitaisiin sanoa, kuten Härnosandin piispa sanoi siunauspuheessaan Roseniuksesta: ”Tämä oli köyhä, kurja syntinen, joka uskossa Jeesukseen odotti kaikkea armosta, toivoi armosta, eli armosta ja kuoli armon varassa.”

Olavi Peltola