Psalmi 88

Masentuneen evankeliumi

Vavahduttava psalmi! Jumalan ihminen syvän ahdistuksen ja masennuksen vallassa. Kuitenkin hän on säilyttänyt uskon. Hänhän kutsuu Herraa minun Jumalakseni ja minun pelastajakseni (2). Hän on vertaistuki jokaiselle masennuksen kanssa kamppailevalle! Eräs lohduttavimmista psalmeista. Tosin ensilukemalla tuntuu ehkä toisin:

Kova on hänen elämänosansa. Nuoruudesta saakka hän on elänyt uhanalaisena kuoleman varjossa (16). Ylen määrin hän on kärsinyt (4). Hänet on syösty syvyyksiin, pimeään pohjattomaan kuiluun (7). Hän on joutunut kantamaan hirveää kuormaa, ja kauhut ovat musertaneet (17). Emme saa tietää, mitä ne ovat olleet. Hän on voimaton (5) ja tuskan saartama (18).

Hän kokee vaikeina lähellä olevat ihmiset. Nämä pitävät häntä hautaan valmiina (4). Kaikki ystävät ovat jättäneet hänet (9,19). Hän on yksin kuin kuollut (6).

Kuitenkin hän riippuu kiinni siitä uskosta, että juuri hänen oma Jumalansa ja pelastajansa on syössyt hänet tähän ahdistukseen (7). Jumalan viha on kulkenut hänen ylitseen (17). Herra on kätkenyt kasvonsa (15) ja antanut tämän kuorman kannettavaksi (16) (vrt. Job 1:21; 2:10). Kaikki hänen elämässään tulee Jumalan kädestä ja kaikella on tarkoituksensa.

Siksi hän huutaa Herraa kaiken päivää ja yölläkin ojentaa kätensä Herraa kohden (2,10,14). Ei hän toimisi tuolla tavoin, jollei hän uskoisi Jumalan olevan olemassa ja auttavan. Hän tietää, että Jumala armahtaa, on uskollinen ja hyvä (12,13). Hänellä on toivo siitä, että hänen rukouksensa nousevat Herran kasvojen eteen ja Herra kallistaa korvansa hänen huutonsa puoleen (3).

Miten voimme säilyttää samanlaisen luottamuksen ja toivon Jumalaan? Miten osaamme pitää kiinni siitä, että Jumala kuulee huutomme, tarttuu käteemme ja pelastaa meidät? Kuitenkin näin Jumala aina tekee ajallaan, jos vain huudamme häntä avuksemme. Voimme keskustella Jumalan kanssa, vedota siihen, ettei Jumala kuolleille tee ihmeitä (11) eikä haudassa kerrota, että Jumala armahtaa ja on uskollinen (12). Nyt on hänen ihmeittensä ja hänen armahtamisensa aika. Siksi hän armahtaa – silloinkin, kun ”on seuranani vain pimeys” (19).

Olavi Peltola