Psalmit 137–138

Kaksi aivan erilaista psalmia

Psalmi 137 on eräs järkyttävimmistä psalmeista siinä kuvastuvan historiallisen todellisuuden tähden. Juuri tätä psalmia Jumalan valittu kansa on toistanut kaipuun vallassa vuosituhansia aina ensimmäisestä Jerusalemin hävityksestä lähtien vuonna 586 eKr.

”Virtojen varsilla Babyloniassa me istuimme ja itkimme, kun muistimme Siionia” (1). ”Jerusalem, jos sinut unohdan, kadotkoon käteni voima! Tarttukoon kieleni kitalakeen, ellen sinua muista, ellen pidä ylimpänä ilonani sinua, Jerusalem!” (5–6).

Samalla psalmi palauttaa mieliimme eri tavoin ajattelevien ihmisten keskinäisen vihan ja julmuuden. Näin siinä tulee esiin rääkkääntyneen uskovan sydämen yksi järkyttävimmistä toivomuksista (9). Se on niin järkyttävä, ettei sitä halua toistaa. Samalla se paljastaa, mitä jokaisen meidänkin sydämemme pohjalta saattaa nousta tiettyssä tilanteessa (Mark 7:21).

Jotain tämän psalmin kaipuussa tulee esiin Israelin kansallislaulussa, Hatikvassa: ”Kun Israelin lapset yössä kyynelten aamua kohden silmät nostavat, ja polttavina kaipuu rinnan tuskaisen, Siionin vuoren nähdä soisivat, ah, taas tulta syttyy sydämiin. Kun tää toivo mielen kirkastaa, Daavidin pyhään kotikaupunkiin viel että riemuin saamme vaeltaa” (suom. Yrjö A. Nummi).

Psalmi 138 on taas aivan ihmeellinen, kun sen saa lukea henkilökohtaisen toivon ja sydämen uskon ilmauksena. Kunpa osaisin tänään koko sydämestäni kiittää Herraa hänen armostaan ja uskollisuudestaan (1–2)! Hänen armonsa ja uskollisuutensa minua kohtaan on ollut yhtä todellinen kuin hän itse ja hänen suuri nimensä on todellinen. Varmoja ja lujia ovat olleet myös kaikki hänen lupauksensa (2b).

Kuinka monta kertaa Herra onkaan vastannut huutooni. Tähän päivään asti hän on antanut sydämeeni voimaa ja rohkeutta (3). Hän korkeuksista näkee ja tuntee minut mitä alhaisimman ihmisen (6).

Hän on kyllä nähnyt hyväksi kuljettaa ahdingosta ahdinkoon, kuitenkin hän on aina antanut voimaa elää (7a). Kaiken pahan ja raskaan keskellä hän on ojentanut väkevän kätensä, tarttunut minuun ja pelastanut (7b).

Nyt luotan siihen, että hän vie päätöksen, sen mitä hän on osalleni varannut (8a). Saan olla varma siitä, että hänen armonsa kestää iäti eikä hän jätä kohdallani kesken kättensä työtä (8b).

Olavi Peltola