”Loimme mahdollisuuksia ihmisille, jotka kokivat olevansa mahdottomia.”

Kylväjä on tehnyt lähetystyötä Mongoliassa jo lähes 20 vuoden ajan. Kyselimme Minnalta ja Päiviltä heidän lähettiajastaan Mongoliassa.

 

Minna Kokko oli lähetystyössä Mongoliassa vuosina 2004–2009.

Kuvassa Mongolian- ja Itä-Siperian-lähettejä vuonna 2005. Päivi Vuorinen on takarivissä toinen vasemmalta ja Minna Kokko kolmas oikealta.

Mikä oli oma pääasiallinen tehtäväsi?

Raamattupiiri kokoontui jo silloin, kun menimme, mutta ei vielä säännöllisiä sunnuntaijumalanpalveluksia. Järjestimme naisten villakurssin köyhien perheiden naisten kouluttamiseksi. Käytännön taustajärjestelyt olivat meidän vastuullamme. Tuimme paikallista diakonia seurakuntatyössä. Tein pyhäkoulutyötä, pidin naisten ilosanomapiiriä ja kokkasin ilosanomapiirin ohessa. Luistinrata oli myös useamman talven toiminnassa, eli urheilulähetystyö alkoi jo silloin. Villatyökursseja järjestettiin myös kauempana maaseudulla kiertävinä kursseina.

Miten oma työmuoto meni eteenpäin, mistä iloitset?

Iloitsen seurakunnan nuorten avoimuudesta hengellisille asioille, paikallisista vastuunkantajista ja kastekursseista.

Kerro joku mukava muisto Mongoliasta.

Mailis Janatuisen opetusmatkan aikana tulkkina oli Khaliuna. Hän oli perusteellinen tyttö, joka luki materiaaleja monta kertaa, samoin Raamattua. Automatkatkin hän valmisteli tulkkausta. Opetusmatkan aikana Jumala puhutteli häntä ja hän tuli uskoon. Jatkossa hän oli vastuuhenkilönä myös Ulaanbaatarin seurakunnassa.

Muistelen ilolla myös mongolialaisten vieraanvaraisuutta ja tempautumista mukaan peleihin ja leikkeihin. Tunsimme kuuluvamme porukkaan, vaikka olimme lähes ainoita ulkomaalaisia.

 

Päivi Vuorinen oli lähetystyössä Mongoliassa vuosina 2002–2011.

Mikä oli oma pääasiallinen tehtäväsi?

Valmensin vammaiskeskuksen työntekijöitä ja toimin vammaishankkeen vetäjänä.

Miten oma työmuoto meni eteenpäin, mistä iloitset?

Pystyn ajattelemaan aidosti, että jos minä ja me yhdessä ei oltaisi tartuttu haasteeseen perustaa vammaisten päiväkeskusta, sitä ei olisi nyt siellä. Loimme mahdollisuuksia sellaisille ihmisille, jotka kokivat olevansa mahdottomia. Yövahdit ja vahtimestaritkin saivat mahdollisuuden osallistua kursseille.

Kerro joku mukava muisto Mongoliasta.

Epilepsiaa sairastanut poika sai pahan kohtauksen, eikä häntä enää sen jälkeen haluttu tunnille. Opettajat saivat asennekasvatusta läheteiltä, ja se tarttui nuoriin. Sen seurauksena parin vuoden päästä pojan saadessa uudestaan kohtauksen tunnilla kehitysvammaiset lapset reagoivat mennen lattialle auttamaan. Kohtaus meni ohi.

Mukavat muistot liittyvät muutenkin vammaisiin ja kuuroihin. Kuurot, joilla ei ollut edes viittomakieltä, alkoivat löytää sanoja viittomilla. 17-vuotias Basanpurev, joka ei pystynyt edes kertomaan nimeään, pääsi opettajien hyvään opetukseen ja vertaisten kuurojen seuraan. Kahden viikon päästä hän osasi perusviittomat, joulukuussa hän laski jo tuhannen sisällä ja keväällä hän jo luki ja kirjoitti.

 

Työ Mongoliassa jatkuu yhä. Lue lisää uudesta villahankkeesta ja muusta tällä hetkellä tehtävästä työstä ja osallistu Armoa aroille -kesäkeräykseen.