Näkövammainen Enkhbayar Namjildorj puurtaa Mongoliassa herkeämättä sen puolesta, että vammaisten ihmisten unelmat voisivat toteutua.
Ensimmäisellä luokalla en nähnyt, mitä opettaja kirjoitti taululle. Lääkärissä sain tietää, että minulla on näkövamma. Diagnoosi tuntui riistävän minulta kaikki unelmat.
Opinnot toiveammattiin eivät auenneet, kun yliopisto-opinnot keskeytyivät verkkokalvon irtauman ja silmän sisäisen verenvuodon takia. Kokeilin monenlaisia töitä, mutta mitään pysyvää ei löytynyt.
Vuonna 2008 kuulin Mongolian sokeiden kansallisesta liitosta ja ilmoittauduin näkövammaisten ihmisten tietotekniikan kurssille.
Kurssilla oli täysin sokeita ihmisiä, joiden huomasin tekevän monenlaisia asioita yhtä hyvin kuin näkevät ihmiset, ja jopa paremmin.
Sokeat työskentelivät itsevarmasti. Ei ollut syytä masentua.
Sokeat käyttivät näytönlukuohjelmistoa ja työskentelivät itsenäisesti ja itsevarmasti. Ymmärsin, ettei ollut mitään syytä olla lannistunut ja masentunut. Se oli inspiroiva hetki.
Yhdessä uusien ystävien kanssa perustimme sokeiden liiton yhteyteen naisten neuvoston. Neuvosto tarjosi esimerkiksi taloudellista tukea mikroprojektien kautta. Näin läheltä, miten suuri merkitys avulla oli sen saajille.
Siitä lähtien olen yrittänyt auttaa ihmisiä ilman toivetta vastapalveluksesta. Yritän auttaa riippumatta siitä, missä olen tai millainen oma tilanteeni on. Tästä on tullut koko elämääni ohjaava periaate.
Lapsivieraita Etelä-Koreasta
Mongolia allekirjoitti vuonna 2009 YK:n yleissopimuksen vammaisten henkilöiden oikeuksista. Tutkiessani sopimusta kiinnitin huomiota erityisesti artiklaan 30. Se painottaa vammaisten henkilöiden oikeutta osallistua kulttuuri-, virkistys- ja urheilutoimintaan.
Innostuin ottamaan yhteyttä Etelä-Koreassa sijaitsevaan vammaisten lasten musiikkikouluun ja ehdotin yhteistä kulttuuriesitystä.
Elokuussa 2016 Mongoliaan saapui Etelä-Koreasta 30 hengen ryhmä vammaisia lapsia sekä heidän hoitajiaan ja opettajiaan. Kahdeksan lahjakkaan mongolialaisen vammaisesiintyjän kanssa järjestimme nuorisokulttuurikeskuksessa yhteisen esityksen.
Nykyään viranomaiset järjestävät kulttuurifestivaaleja itsenäisesti.
Seuraavana vuonna meidät kutsuttiin esiintymään Etelä-Koreaan, mutta rahoituksen puutteen vuoksi matka ei toteutunut. Tämä harmittaa minua yhä.
Olen kuitenkin ylpeä siitä, että nykyään viranomaiset järjestävät kulttuurifestivaaleja itsenäisesti. Tämä osoittaa, että aloitteemme kasvavat ja jatkuvat.
Edullisemmin yliopistoon
Ennen kuin Mongolia allekirjoitti YK:n yleissopimuksen vammaisten henkilöiden oikeuksista, en juurikaan tiennyt meille tarkoitetuista palveluista tai tuista.
Sain kyllä pienen kuukausituen valtiolta, mutta en osallistunut muihin tukiohjelmiin.
Vammaisten opiskelijoiden olisi ollut mahdollista saada alennusta lukukausimaksuista, mutta kukaan ei kertonut tätä minulle. Siksi maksoin ensimmäisen vuoden opinnoistani täyden hinnan.
Julkinen liikenne vaati minulta suurta ponnistusta. Opettelin ulkoa bussien etuosien piirteet, värit ja muodot, jotta lopulta pystyin nousemaan oikean linjan kyytiin ja liikkumaan yksin melko vaivattomasti.
Kun kaupunkiin ilmestyi uusia lasirakennuksia, joissa ei ollut merkintöjä, kävelin usein sisään vääristä ovista. Isotekstisiä kirjoja ei vielä ollut olemassa, joten lukeminen jäi haaveeksi.
Yleissopimuksen hyväksymisen myötä vammaisten henkilöiden oikeudet alkoivat toteutua. Tiedonsaanti on parantunut ja nykyään on olemassa paljon vammaisia henkilöitä hyödyttäviä projekteja ja ohjelmia.
Aktivistia tarvitaan päivittäin
Vammaisjärjestöt tekevät tehokasta vaikuttamistyötä ja tarjoavat koulutusta monille ryhmille. Niiden kautta tieto liikkuu yhteiskunnassa entistä laajemmalle ja asenteet muuttuvat.
Pidän itseäni ihmisoikeusaktivistina. Jokainen päivä tuo mukanaan tilanteita, joissa puolustan vammaisten ihmisten oikeuksia.
Vammaisjärjestöille on tärkeää, että ne voivat toimia itsenäisesti. Taloudelliset vaikeudet usein estävät tämän. Myös viranomaisten antama tuki on riittämätöntä, ja järjestöjen ja viranomaisten yhteistyötä pitäisi parantaa.
Olen ollut mukana Kylväjän ja sen kumppanijärjestön Tegsh Tusgalin nelivuotisessa kehitysyhteistyöhankkeessa, joka päättyy tänä vuonna.
Hankkeen tavoitteena on ollut vahvistaa vammaisjärjestöjä koulutusten, vertaisoppimisen, käytännön tekemisen ja verkostoitumisen avulla. Tämän seurauksena vammaisten ihmisten asema yhteiskunnassa on varmasti parantunut.
Koulutusta syrjäseuduille
Parantunut tietoisuus vammaisuudesta ja vammaisten ihmisten oikeuksista, järjestöjen yhteistyö ja yhdessä oppiminen ovat kantaneet hedelmää.
Olemme järjestäneet koulutuksia myös syrjäseuduilla vammaisjärjestöjen johtajille. Olemme jakaneet heille kokemuksiamme, osaamistamme ja oppejamme.
Eräs aktiivinen koulutukseen osallistunut henkilö asettui ehdolle paikallisvaaleissa ja hän tuli valituksi.
YK:n yleissopimuksen noudattamista valvomaan tarvitaan riippumaton taho.
Vammaisjärjestöt tapasivat Mongolian pääministerin ja ottivat puheeksi tärkeän vammaissopimukseen liittyvän periaatteen. Sen mukaan YK:n yleissopimuksen toteutumista tulisi valvoa riippumaton taho.
Esityksemme otettiin vastaan hyvin ja eduskunta ilmoitti ottavansa asian keskusteluun. Hyviä muutoksia on siis edelleen luvassa.
Teksti on kirjoitettu yhteistyössä Enkhbayar Namjildorjin ja Kylväjän hankevastaavan Eeva H:n kanssa.
Lue lisää Ulkoministeriön rahoittamasta hankkeesta Yhdenvertainen kansalaisuus vammaisjärjestöjä vahvistamalla (2023–2026).
Teksti: Danielle Miettinen
Pääkuva: Saatuaan diagnoosin näkövammasta Enkhbayar Namjildorj joutui hautaamaan unelmat opinnoista toiveammattiin. Pettymyksen jälkeen aukeni mielenkiintoinen ura kansalaisjärjestöissä. Mongolia on suuri maa, ja junamatkoilla Enkhbayarilla on aikaa katsella sekä menneeseen että tulevaan. Kuva: Tegsh Tusgal.
