Kirkot, jotka luopuvat tarjoamasta evankeliumia kansoille, ovat vajonneet totuusrelativismin tilaan, professori Miikka Ruokanen kirjoittaa.
Tuoreiden uskontotilastojen mukaan kristinusko on maailman suurin uskonto. Ero islamiin kuitenkin kaventuu. Tällä hetkellä kristillisiin kirkkoihin kuuluu 32 prosenttia ja islamiin 25 prosenttia maailman väestöstä.
Akateemisen Brill-kustantamon tänä vuonna julkaiseman World Christian Database -tilastoarvion mukaan vuonna 2075 kahden suurimman maailmanuskonnon kannattajamäärien ero on pienentynyt huomattavasti.
Jos nykyinen kehitys jatkuu, kristittyjä olisi vuonna 2075 vähän alle 36 prosenttia ja muslimeja hiukan yli 33 prosenttia. Nykyisellä kasvuvauhdilla on hyvin todennäköistä, että vuosisadan lopulla islam on maailman suurin uskonto.
On kiinnostavaa, että tieteen ja teknologian kehityksestä huolimatta uskonnottomien ihmisten määrän ei ennusteta enää kasvavan. Tällä hetkellä 11 prosenttia maailman asukkaista on uskonnottomia. 50 vuodessa heidän määränsä tipahtaa seitsemään prosenttiin.
Kristinusko jatkaa kasvuaan etelässä
Pitkään on jo puhuttu siitä, että kristinusko ei enää ole läntinen uskonto. Globaalin etelän kristillisiin seurakuntiin kuuluu maailman kristityistä jo 69 prosenttia. Ennusteen mukaan viiden vuosikymmenen kuluttua luku on jo 82.
Samassa ajassa Euroopan kirkot – Venäjä mukaan luettuna – menettävät 28 prosenttia jäsenistään.
Kristinusko elää nyt historiansa suurinta muutosprosessia. Painopiste on siirtymässä Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta Aasiaan, Afrikkaan ja Latinalaiseen Amerikkaan. Tämä koskee sekä erilaisia protestanttisia suuntauksia että katolista kirkkoa.
Vain harva eurooppalainen kirkko lähettää enää lähetystyöntekijöitä.
Kasvaville kirkoille on tyypillistä vahva luottamus uskonnollisiin totuusväitteisiin. Jumala on ilmaissut itsensä ihmisille ymmärrettävällä ja velvoittavalla tavalla. Ihmisen kutsumuksena on ottaa vastaan Jumalan ilmoitus ja armo sekä sitoutua hänen tahtoonsa. Globaalin etelän kirkoille on leimallista myös luottamus Jumalan sanaan ja sen ahkera käyttö. Kanoniset kirjoitukset ovat uskon sisältö ja elämän perusta. Perinteinen usko ja juutalaiskristilliset arvot vahvistuvat. Jumalan elävää sanaa julistetaan Pyhän Hengen antamalla arvovallalla.
Vain Jumala-keskeinen usko tyydyttää
Vain Jumala-keskeinen uskonto tyydyttää ihmisen syvimmän uskonnollisen tarpeen. Aito uskonto nojaa ”Perimmäiseen Todellisuuteen”. Uskomukset, hengellinen elämä ja eettiset normit perustuvat siihen, miten Perimmäisen Todellisuuden uskotaan ilmaisseen itsensä ihmiskunnalle ja miten ihmisillä voi olla yhteys Perimmäiseen Todellisuuteen.
Kristinuskon latistaminen psykologiseksi narsististen tarpeiden tyydyttäjäksi tai yhteiskunnalliseksi poliittiseksi ohjelmaksi tuhoaa kristinuskon varsinaisena uskontona. Voisimme puhua länsimaisesta kvasikristinuskosta, joka kyllä käyttää kristinuskon kieltä, mutta kieltää sen varsinaisen sisällön.
Monet länsimaiset kirkot ovat omaksuneet ihmiskeskeisen uskonnon idean, jossa totuus on suhteellinen: ”Emme tarvitse oppia, rakkaus riittää.” Länsimaiset kirkot jatkavat kuihtumistaan, jos ne jäävät ”opillis-intellektuaaliseen nihilismiinsä”. Silloin kristinuskon julkinen vaikutus ja rooli hiipuvat.
Armon voimassa
Kristinuskon keskeinen ero muihin uskomusjärjestelmiin on armo, jonka sisältönä on Jumalan Pojan inkarnaatio, Kristuksen ristin sovitusuhri ja Kristuksen ruumiillinen ylösnousemus. Nämä klassisen kristinuskon keskeisimmät sisällöt kantavat monien globaalin etelän kirkkojen julistusta ja opetusta, ja Pyhä Henki tekee Kristuksen todellisesta läsnäolosta koettavaa.
Kenties globaalin etelän kristillisyys tarjoaa eurooppalaisille kirkoille mahdollisuuden uudistua.
Hengen vaikuttama monimuotoinen rukous- ja liturginen elämä on vahvaa. Pyhän Hengen kristityille antamat erilaiset kutsumukset ja karismat korostuvat. Lähes kolmannes maailman kristityistä voidaan luokitella ”karismaattisiksi” tai ”uushelluntailaisiksi”, ja heidän suhteellinen osuutensa kasvaa kaiken aikaa.
Tunnustusten jälkeinen aika
Kolmantena etelän kirkkojen kasvun syynä voi pitää Raamatun asemaa opillisen identiteetin ja ykseyden perustana. Raamatun tulkinnan kivijalkana seisovat jakamattoman kristikunnan ekumeeniset uskontunnustukset sekä niiden luova soveltaminen ympäröivään kulttuuriin ja yhteiskuntaan.
Jälkitunnustuskuntaisessa seurakunnassa korostuvat Jumalan sanan saarna, eukaristian pohjalle rakentuva ja kontekstualisoitu jumalanpalveluselämä, seurakunnan uudenlaiset rakenteet sekä maallikkovastuu.
Kasvavien kirkkojen tunnusmerkkeinä voi pitää myös evankeliointia, lähetystyötä ja diakoniaa. Diakonia on profeetallista palvelemista, jossa samaistutaan heikoimmassa asemassa oleviin. Se on myös oikeudenmukaisemman ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan rakentamista kaikille.
Tämän toiminnan perustana on uudelleen löydetty luomisen teologia. Siinä Jumalan kuvaksi luotujen ihmisten arvo on ääretön, ja ihmisellä on aktiivinen vastuu Jumalan luomakunnasta.
Lähetys on elävän kirkon tunnusmerkki
Länsimaisten kirkkojen muuttunut missiologia on johtanut siihen, että evankeliumin vieminen sinne, missä Kristusta ei vielä tunneta, on kuihtumassa pois. Vain harva eurooppalainen kirkko lähettää enää lähetystyöntekijöitä. Kirkko, joka ei enää osallistu Kolmiyhteisen Jumalan omaan missioon tässä maailmassa, on menettämässä uskonsa Kristuksen evankeliumin ehdottomaan totuuteen.
Kirkot, jotka luopuvat tarjoamasta evankeliumia kansoille, ovat vajonneet totuusrelativismin tilaan: Ei ole Jumalan totuutta tai Kristuksen evankeliumia, joka pitäisi välittää niille, jotka eivät Kristusta tunne. Kirkko, joka ei suuntaudu ulospäin, sekularisoi ja marginalisoi itsensä ja kuihtuu pois.
Näin meille on käymässä Euroopassa. Tänä päivänä missä tahansa Euroopan suuressa kaupungissa suurin osa tunnustavista ja aktiivisista kristityistä on globaalista etelästä tulleita maahanmuuttajia. Kenties globaalin etelän kristillisyys tarjoaa eurooppalaisille kirkoille mahdollisuuden uudistua. Jos näin käy, tilastojen ennusteet voivat vielä muuttua.
Teksti: Miikka Ruokanen
Kuva: – Vain Jumala-keskeinen uskonto tyydyttää ihmisen syvimmän uskonnollisen tarpeen, professori Miikka Ruokanen toteaa. Kuva: Saija Tiilikainen.
Kirjoittaja on Nanjingin teologisen seminaarin systemaattisen teologian professori ja Helsingin yliopiston dogmatiikan professori emeritus.
Artikkeli on ilmestynyt Kylväjä-lehdessä 3/26.
